Näen kasvot, mutten todella näe niitä.
Nämä kasvot sanovat minulle hyvän huomenen,
nämä kasvot sanovat ”kulta”.
En halua vastaanottaa kaikkea siltä taholta.
Totuus on..
en uskalla.
En halua avata itseäni sille,
joka minua haavoittaa.
Hänen kasvonsa eivät ole kauniit,
eivät elämäniloiset,
vaan piilotettuna jonkinlaisen maskin taa.
Hän haluaa olla jotakin, kaikkea,
mutten ole varma uskaltaako hän kohdata todellisuuden.
Onko se hännelle aivan liian raskas?
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Elämä on toisille ihmisille vaikeampaa,raskaampaa kokea.Sen pahan olonsa purkaa siihen minkä uskoo tuovan avun.Todellinen apu,on kuitenkin kohdata itsensä.