Se oli kuin olikin

Runoilija LuZu

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 12.9.2007

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

En halua kirjoittaa sinulle runoa surusta, vaan siitä kun me rakastimme, siitä mikä oli, ja mikä ei enää tule olemaan. Että saan hymyillä, ja itkeä, ilo sydämmessäni, ja sinä ajatuksissani. Ilman katkeruutta. Sinun kanssasi.
 

Päivä kaikkien lomassa. Se hiipi luokseni kuin saalistaja, enkä koskaan edes aavistanut sen olevan jo niin lähellä. Nyt kun seison sitä vastassa, luulen että se hymyilee. Kuin tietäen etten ollut odottanut, kuin onnellinen ystävä jota et ole nähnyt vähään aikaan, hän ojentaa kätensä ja tervehtii. Olet liian hämmentynyt vastataksesi mitään viisasta ja sössötät jotain mukavasta tapaamisesta ja että oli odottamatonta etkä ole laittautunut. Aivan kuin sellaisella olisi väliä siinä tilanteessa.
Kun hän lähtee, istut hetken aikaa hiljaisuudessa, ulkona on ehkä satanut lunta, monta senttiä paksua ja valkoista lunta, joka on kuitenkin kevyttä kuin enkelin siiven kosketus, kylmää kuin paholaisen henkäys, olet varma että niin seurakuntasi pappi sanoisi. Sinun pitäisi kai soittaa, mutta kännykkäsi on piilossa kaikkien niiden tullessasi jääneiden tavaroiden alla. Katselet hetken, kuinka lumi laskeutuu pihallesi. Tulet huomioineeksi kuinka tunkkainen talosi on ja pitäisi siivota. Pitäisi tuulettaa pois rasvaisen ruuan käry joka leijuu vahvana ympärilläsi, muttet kuitenkaan liiku laisinkaan. Aika tuntuu jääneen jumiin, jossain naapuri kolauttaa saunansa oven kiinni, toisessa naapurissa on ihan hiljaista, et ole nähnyt häntä varmaankaan kahteen viikkoon.
Katsot huonettasi, sen paljaita seiniä, joissa roikkuu muutama lehdestä leikattu elokuva mainos, ehkä yksi kankainen säilytys pussukka, sekä ainakin yksi taulu. Keittiöllä on pöytä, tummaa puuta ja sen päällä hiljainen tietokone, musta ja kuollut. Kuin odottaen, että joku tulisi puhaltamaan siihen hengen takaisin. Ovi makuuhuoneeseen on kiinni, pidät sitä niin koska olet vieläkin pelokas, pelkäät hirviöitä pimeästä huoneesta.
Huoneessa roikkuu hiljaisuus, pimeä alkaa laskeutua sinisenä utuna ympärillesi ja huomaat edelleen miettiväsi, miten tuo villakoira ilmestyi tuohon. Juurihan imuroit toissapäivänä, kun kuulet kännykkäsi soivan, se soi ja sen sointi tuntuu tukahdutettunakin liian kovalta siihen hiljaisuuteen johon olet uppoutunut, et halua nousta, aivosi ovat hiljaisuudessa, ruumiisi rentoutuneena. Olet ilmaa joka leijuu, kuitenkin, tiedät sen olevan hyvin tärkeä puhelu, johon on pakko vastata. Nouset, liikkeesi ovat painavia kuin hiutaleet jotka leijailevat hiljaa kuin unessa. Puhelimesi itkee sinua äänellä joka ärsyttää sinua, mietit miksi valitsit juuri sen kappaleen, vaikka olisit voinut valita jonkun paremman.

Ääni joka puhuu sinulle, kun olet avannut puhelimesi sikiöasennosta johon aina laitat sen käytettyäsi sitä hyväksesi kuin mies naista, tai nainen miestä. Ääni toisessa päässä on ensin hiljaa, sitten kuulet huokauksen ja puheen joka tulee tutulla ja tavanomaisella tavalla läpi kuulokkeen ja muistojesi, tuudittaudut siihen hetkeksi, juuri tältä elämän on tarkoitus kuulostaa. Sitten, kuin tuuli kävisi läpi pääsi, hänen äänensä, eivät hänen sanansa, ääni saa sinut painumaan kasaan. Kasaan kuin sinua olisi juuri lyöty mahaan, tai sitä sinä haluat, tosiasiassa olet jäänyt jumiin, kuin vanha savikiekko, pyörit paikallasi ja soitat samaa kappaletta. Samoja sanoja, yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes neula hypähtää pois ja tajuat mitä juuri laulettiin. Sen jälkeen olet enää tyhjä käytetty muovimuki. Sinä rutistut hetkeksi kasaan. Etkä osaa enää mitään, tiedä enää mitään. Sinulle ei tarvitse selittää miksi, sinä tiedät jo. Heti kun asia oli sanottu, tiedät kuka oli ovellasi, kuka hymyili sinulle, kuin vanha ystävä kuin tuttu joka tulee pahoitellen ovellesi ettei ollut ehtinyt ennemmin tulemaan, nyt tiedät miksi hän kävi. Hän kävi ajatuksissasi, hymyili ja sinä unohdit, että hän jätti hyvästinsä. Hän heilautti kättään viimeisen kerran. Hymyillen, pahoitellen. Oli kiva nähdä. Seuraavaan kertaan. Jota ei tulekaan enää. Hän halusi olla pahoillaan, mutta ei tuntenut suurta surua lähtiessään. Siksi, hän hymyili kuin varas.

Nyt kun kuulit sen, ne sanat joita olit odottanut, toivot että joku ottaisi ne pois, veisi pois sen kaiken, mikä saa sinut painumaan kasaan ja itkemään kuin lapsi.

Hyvästi, sinä itket.
Näkemiin, minä vastaan.

Ja maailma peittyy hiljaa pehmeään lumeen.

Selite: 
oletus
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot