"Parasta tässä on, että te kaikki lähdette samalta viivalta" Muistan lauseen, monesta yhteydestä, monesta suusta lausuttuna, mutta tuorein on intin ajaltani. Heti kun näin, mihin olin astunut, tiesin, että viiva ei ollut tasainen, vaikka näin meille väitettiin. Näin ihmisiä, joilla oli paremmat sosiaaliset taidot, kauniimmat kasvot ja itsetunto jolla kaataa kenet tahansa silmiä räpäyttämällä. Ehkä me todellakin olemme samalla viivalla, toisilla on vain parempi moottori heti alla. Pieni Minikin kulkee vimmatusti nitrolla jos sillä sitä on, tai siihen on ollut varaa.
Itkin, sisäisiä kyyneliä sillä nyt piti olla kovaa poikaa. Itkin, koska itsetuntoni tuhoutui ensimmäisiin sanoihin ja tekoihin. Minä näin mitä muut eivät katsoneet. Pienen kylän kasvattina, tunsin syvää katkeruutta kun yksi tupalaisistani kertoi harrastaneensa Judoa, toinen tanssia, kolmas jääkiekkoa. Minä, yli 10 kiloa pudottaneena ja alle 1500 juosseena, tunsin kylmän puristuksen rinnassani, sillä minun kuntoni oli nyt huipussaan. Eikä se tulisi riittämään, ei kilpailussa jota käytiin siellä.
Toki alussa, me olimme tovereita, me kannustimme toisiamme, mutta pian, sairaista, niistä joiden terveys ja kunto eivät kestäneet, tuli vihattuja laiskuuden ilmentymiä. Minä joka en osannut hurmata ylempiäni sukkelilla lotkautuksilla ja huumorillani. Minä, suurella huumorintajuttomuudellani, jännittämiselläni ja suurella sosiaalisella ahdistuksella jonka sain piilotettua pellen naamion taakse. Huomasin pian, että olin päässyt vasta juuri ja juuri maaliviivan eteen.
En itkenyt, pysyin kovana ja lohduttauduin muiden onnettomuudella, minusta tuli lohduttaja ja kuuntelija, se hiljainen välttämättömyys jota kuitenkaan kukaan ei huomannut, eikä nähnyt. Olisi ollut se ja sama, olinko paikalla vai ei. Minulle selvisi pian, että oli yksi ja sama olinko paikalla vai en. Ne joille merkitsin jotain, olivat ainoat jotka auttoivat jatkamaan. Kun istuin hiljaa, pimeässä päivystämässä ja viereeni istui taistelutoverini, joku joka uskalsi avata minulle sanaisen arkkunsa, penkoi sitä hieman syvemmin. Toi minulle pientä lohtua ja niillä murusilla jatkoi pitemmälle kuin olisitte uskoneet.
Muistan selvästi, viimeisen yön, kun vihdoin avasin oman arkkuni, avasin kannen ja annoin hänen nähdä kaikki ne hiomattomat timantit mitä siellä makasi. Minä kerroin mitä olin nähnyt, mitä ymmärtänyt. Asioita joita näkevät vain ne jotka osaavat olla hiljaa. Ne jotka avaavat silmänsä eivätkä suutansa. Se on vain hämäys, kun me olemme kovaäänisiä, pelleilemme, te oletatte sen olevan kaikki, kuitenkin, me olemme hiljaa, silmät auki ja odotamme. Joskus liiankin kauan. Kun sisäinen rikkauteni paljastui, kuului kysymys "Mistä olet saanut tämän kaiken selville" Minä hymyili, ehkä hieman naurahdin ja paljastin salaisuuteni. Sen, mitä olin varjellut niin kauan ja miksi?
Koska tiesin, että se oli viimeinen hetkeni tehdä niin. Halusin jonkun, joka varmasti ymmärsi ja kuunteli, näkevän sen mitä olin piilotellut niin kauan, minä vastasin kun kysyttiin ja tällä kertaa en pidätellyt. Se oli elämäni onnellisimpia hetkiä.
Olen kuin äiti, huomaan. Istun ja kuuntelen, olen tiukka mielipiteissäni ja valmis antamaan aina niille jotka tarvitsevat kaiken itsestäni.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
