Ristikkäin

”Kevääseen on vielä aikaa” Hän huokaa ja laskee kätensä pään alle maatessaan nurmikolla, sitä aikaisemmin hän piirteli avaruualuksia taivaalle. Suljen silmäni vielä hetkeksi, kuvitellen ihan oikean ruohon alleni, tämä valenurmikko allamme, tummanruskea, kuolleen ruohon värinen, matto allamme kutittaa nenääni. En ole imuroinut aikoihin. Miten jaksan imuroida jos en jaksa edes kääntää kylkeäni. Käänsimme patterit 30 asteeseen, jotta voisimme kuvitella kuinka kesä tulee ja lämmittää meitä hitaasti. Nopeennettu kesä sisällä.
Ulkona on hieno sää, aurinko paistaa paljaisiin vatsoihimme ja haluaisin piirtää sinun valkeaan ihoosi sydämiä. En uskalla, ojentaa kättäni ja koskettaa vaaleaa ihoa, pelkään puhkaisevani siihen verisen vanan. Vuotavan sydämen . Välillämme ei ole kuin pari milliä, tunnen vaatteidesi alta hohkaavan lämmön tarttuvan minun ihooni, pidättelen hengitystä, jos vaikka aika pysähtyisi siten hetkeksi. Se kuitenkin jatkaa kulkuaan, tiedän sen, koska puhkeat puhumaan.
”Missäköhän meillä on sitten talo kun muutetaan?” äänesi on kaukainen, kuulen sen selvästi, mutta se tuntuu tulevan tuhansien vuosien päästä. Menneisyydestä.

Avaan silmäni, siinä sinä olet, kuitenkin. Nykyhetkessä, makaat siinä vierelläni, elävänä ja olevana. Katselen sinun vaaleita, pehmeitä linjojasi. Vaaleaa lainehtivaa tukkaasi ja mietin, missä on minun vaalea lainehtiva tukkani. Sellainen jota voisit koskettaa ja hymyillä. Sinä et halua katsoa minua samasta syystä kuin minä en halua katsoa sinua. Käännän siis katseeni pois, nauti siitä mitä on, kerron itselleni, tästä lyhyestä hetkestämme. Nielaisen, karvaasta kurkustani nousee jotain hymähdyksen kaltaista, sinä naurat. Jollekin omalle vitsillesi, sisäiselle ajatuksellesi ja minä pidättelen kyyneliä. Tuokio vielä, rukoilen ääneti. Tuokio vain. Mutta sinä rikot sen, sinä rikot kaiken, tunnelma on pilalla. Katsot kaukaisuuteen, et näe enää asken taivasta jonka kuvittelit katossani olevan. Katsot nyt paikkaan, johon minä en sinua enää kykene seuraamaan. Asioita, joita et enää kanssani jaa ja joihin en osaa sanoa kuin juu tai jaa. Vihaan itseäni sen tähden, kun sinä näet kaiken ja minä en osaa nähdä mitään.

Huokaat, et siten kuin moni joka tekee sen niin että se huomattaisiin, vaan syvään, hitaasti, kuin nauttien siitä tunteesta kun ilma karkaa keuhkoistasi. Näen sinun selkäsi pingottuvan kireän ohuen paitasi alla. Se on vaaleansininen, se oli ennen tyttöjen väri, tiesitkö sen? Tahtoisin kysyä, kuljettaa kättäni hänen selkäänsä piirtyviä nikamia pitkin. Sinä et minun antaisi tehdä sitä. Inhoat sitä. Tiedän sen, henkinen tuskani tuntuu jo kipuna rinnassani, fyysisenä ahdistuksena syvällä sydämen takana se kääntää minun selkääni mutkalla ja saan taistella etten vääntelehtisi siinä. En halua vielä nousta, vaan nauttia auringosta ihollasi. Haluan polttaa kauniit kasvosi silmieni taakse ja muistaa sinut sellaisena. Kauniina, särkyneenä joutsenena joka haluaa lähteä lentoon, mutta on jäätynyt järven jäähän. Et ole häkissä, olet oman itsesi vangitsema. Olen juuri sanomassa jotain äärimmäisen runollista ja lohduttavaa, kun kimeä, raikuva ovikelloni repii meidät lopulta riekaleiksi. On aika taipua todellisuuteen ja piilottaa itsensä. Nousen kuin salama ja viiton häntä makuuhuoneeseeni. Heittäydyn itse vessaan ja hyppään hätäisesti uuteen paitaani, viskaan päälläni olleen pesukoneeseen piilon ja kompuroin ulos hätääntyneenä. Paniikki kuristaa kurkkuani ja koputan makuuhuoneeni lukittuun oveen. Hän avaa sen ja kiiruhdan ovelle kun kello soi jo kolmannen kerran, kärsimättömänä. Avaan sen. Naiselle jolla on tuima katse, joka tasoittuu imeläksi hymyksi.

”Kyyti tuli” Hän huutaa ylitseni pojalleen joka kävelee juuri takaani. Hänellä on vaaleansinisen paidan sijasta tumma lohikäärme paita. Hän hymyilee minulle leveästi niin että kaikki hampaat näkyvät. Se mitä minä kuitenkin näen, on itkun pidättäminen. Viimeinen kerta, viimeinen sana. Mitä sanon, mitä teen. En uskalla halata häntä, en hänen äitinsä katsellessa. ”Heippa” Hän hymyilee. Minä yritän, yritän tosissani, mutta jos nyt puhun, ääneni murtuu ja nyökkään. ”Heippa” Vastaan ylipirteään sävyyn. He lähtevät. Suljen oven, en kestä katsoa hänen lähtöään pidempään. Heittäydyn matolle itkemään, hänen tuoksuunsa ja haalistuneeseen lämpöönsä. Vapisen itkusta, nyyhkytän ja ehkä kiroan hieman. Totta munassa olen vihainen. En koskaan ehtinyt sanoa sitä, enkä enää koskaan saisi siihen tilaisuutta. Meitä ei enää ole. Hänen vanhempansa pitäisivät siitä huolen. Sain kuulla sen häneltä, juuri tässä maatessamme, hän itki hieman sanoessaan. ”Me emme saa enää koskaan tavata eikä minun anneta enää koskaan soittaa sinulle. Vanhempani vihaavat sinua, olet liian läpinäkyvä ja he näkevät sinut” Enkä minä osannut lohduttaa. Maata vain ja sanoa jaa. Minun olisi pitänyt antaa se paita sinulle. Olisit voinut pitää sitä salassa ja muistaa minut. Nyt sinulle jäi vain katkera yksinäisyys.

Itken vielä hetken.
Ennen kuin nousen ja kävelen makuuhuoneelleni, paita makaa sängyllä, unohdettuna, mytyssä. Oloni on täsmälleen samanlainen. Puristan paidan syliini. Olit niin kaunis.
Kadehdit minua ja minä sinua, me täydensimme toisiamme, sinulla oli jotain mitä minä halusin ja minulla jotain mitä sinä kaipasit.

Sinun profiilisi mielessäni, tartun siihen. Pahinta on, että jo nyt, kuvasi häilyy muistini rajoilla eikä ota tarkentuakseen. Ainoa ajatukseni kun istuit siinä oli, Olet liian tyttömäinen pojaksi ja minä liian poikamainen tytöksi. Minun piti sanoa se nauraen, meidän piti vielä nauraa, emme koskaan ehtineet . Eikä uutta tilaisuutta enää koskaan tulisi. Meistä kahdesta, minä sain paremmat kortit. Meistä kahdesta, olisi voinut tulla jotakin. Näin, minä tahdoin ajatella, vaikka tiesin, ettei se koskaan ollut totta.