Me pakenemme
kumpikin omaa polkuamme
luomme matkaa itsemme
ja vallitsevan totuuden välille.
Sinun polkusi,
neonvärivaloja, liikenteen autolaumojen melua,
enkeleiden siiviltä varissutta tomua
jonka hengität sisään
nenän kautta
limakalvojesi hennolle, värisevälle pinnalle.
Minun tieni,
kevätsateen huuhtoma maa, johon kyyneleeni putoavat
kylmä tuuli vasten kasvoja, totuus jolta juoksen pakoon
Oksat, jotka piiskaavat paljaita käsivarsiani
kipu, joka saa minut uskomaan valheisiin
Me juoksemme pakoon totuudelta,
totuudelta siitä, että rakkaus on ikuista,
eikä kumpikaan voi koskaan olla täysin onnellinen
ilman toista.
Me juoksemme.
Välillä väsymme.
Silloin unet, pitkine hiipijäsormineen
tarttuvat kiinni, kiduttavat ajatuksilla
ja sanoilla "mitä olisi voinut olla jos"
unet, jotka jättävät levottomuuden ruumiiseen
levottomuuden, joka saa meidät
jälleen pakenemaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
