Unelma sirpaleena

Katsoin, kuinka hän hyppi ja nauroi yhtä aikaa. Tule sinäkin, hänen tummanvihreät silmänsä viestivät.
“Tule sinäkin.” Hän nauroi ja otti muutaman tanssiaskeleen. Hän tuli luokseni ja veti minut mukaansa.
“Tämä kaikki voi loppua huomenna. Tai tänään.” Ajattelin synkeästi. Menin hänen mukaansa. Hän oli täydellinen. Iloinen, kaunis… Kaikkea mistä yksinäinen tyttö voi vain kuvitella.
“Tämä on vain unta…” Hänen äänensä kaikui ympärillämme surullisesti.
Yritin takertua tähän hetkeen, mutta en onnistunut. Hitaasti maailma ympäriltäni alkoi hajota…

Heräsin hätkähtäen kylmältä lattialta. Hytisin. Yleensä en tippuillut sängystä, mutta kai olin yrittäny lähteä mukaan hyppelyyn ja muutamien tanssiaskeleiden tekemiseen. Pyristelin irti lakanasta, mutta se sotkeutui enemmän ympärilleni. Vihdoin sain lakanan pois ja vilkaisin kelloa. Puoli kahdeksan. Huudahdin ja ryntäsin alakertaan.
“Ai, huomenta. Päätit herätä.” Isä sanoi ja haukotteli.
“Huomenta. Mikset herättänyt minua?” Kysyin ärtyneenä ja nappasin omenan tiskipöydältä.
“Ajattelin, että saat kerrankin nukkua pitkään.” Isä sanoi huokaisten.
“Just joo. Koulupäivänä. Sinulla taitaa olla viikonpäivät sekaisin.” Mutisin. Juoksin takaisin alakertaan.
“Te 15-vuotiaat olette rasittavia.” Kuulin isän sanovan.
“No anteeksi nyt vain!” Huusin takaisin
Nappasin koululaukun ja vilkaisin kelloa. Kirosin sitä ja omaa huonoa tuuriani. Yritin kompuroida portaat alas, mutta kompastuin omiin jalkoihini ja törmäsin seinään. Löin nenäni voimalla kaiteeseen. Kirosin uudelleen ja pitelin nenääni. Katsoin kättäni ja huomasin sen olevan veressä.
“Mitä sinä täällä resuat?” Isä ilmestyi portaiden alapäähän.
“En mitään.” Sanoin käsi suun ja nenän edessä.
Menin nopeasti isän ohitse. Katsoin itseäni peilistä.
Veri oli tahrannut naamani. Otin paperia ja pyyhin veren pois naamastani.
“Heippa isä!” Huusin ovelta.
Kuulin isän vastauksen ja menin ulos. Tervehdin koiraamme, joka oli pihalla.

Olin reilusti myöhässä koulusta. Matkan varrella nenäni oli alkanut vuotaa verta, ja nyt hupparini oli veressä. Nenäni oli oudon kipeä, ihan kuin se olisi murtunut. Menin hakemaan vessasta paperia ja pyyhin veren pois naamastani. Katsoin samalla peilistä itseäni ja huomasin nenäni olevan ihan vino.
“Voi perhana.” Mutisin
Pidin kättäni nenäni edessä, jottei kukaan näkisi ruhjottua nenääni.
Turhamaista, tiedetään.
Menin opettajan luokse ja kysyin saisinko lähteä pois koulusta.
“Miksi?” Opettaja kysyi.
“Haluatko todella nähdä?” Kohotin toista kulmaani.
Opettaja katsoi vähän aikaa minua silmiin ja nyökkäsi.
Otin käden pois nenäni edestä. Katsoin opettajaa silmiin ja huomasin niiden välähtävän. Hän irvisti.
“Joku oppilaista lähtee mukaasi.” Opettaja vilkaisi oppilaita. Luokassa nousi yksi käsi. Käsi kuului Jonakselle. Katsoin Jonaksen tummanvihreitä silmiä. Olin vähällä unohtaa peittää nenäni.
Poistuin luokasta Jonaksen kanssa. Kävelimme jonkin matkaa hiljaisuudessa.
“Mitä sinun nenällesi tapahtui?” Jonas kysyi yllättäen.
Huomasin sykkeeni nousevan, kun Jonas puhui minulle. Hivuttauduin lähemmäs Jonasta.
“Kompastuin portaissa ja löin nenäni kaiteeseen.” Yritin virnistää, ja onnistuin siinä jotenkin. Jonas virnisti takaisin
“Laske se käsi alas. Näytät hiukan hölmöltä.” Jonas sanoi hellästi ja otti kädestäni kiinni ujosti. Laskin käteni alas hämmentyneenä. Jonas piti kättäni kädessään.
“Tiedätkö mitä? Sinä olet ehkä kaunein tyttö, jonka olen koskaan tavannut.” Jonas sanoi hiljaa. “Jotenkin ihmeellistä tämä on, mutta rakastan sinua.”
Katsoin Jonasta hieman hölmistyneenä. Otin mustekynän laukustani, nappasin Jonaksen käden omaani ja piirsin hänen käteensä sydämen ja sen sisään hänen nimensä.
Jonas kumartui puoleeni. Hän painoi huulensa omiani vasten. Näykkäisin Jonasta hellästi korvasta.
“Mennään tuohon bussiin, joka tulee tuolta.” Jonas ehdotti hiljaa.
Heilutimme kättä, jolloin bussi pysähtyi kohdallemme. Kapusimme kyytiin ja haimme vapaita paikkoja, joka löytyi ihan takaa.
Pääsimme sairaalalle ja menimme sisään. Päivystäjä tuli paikalle. Hän tutki nenääni ja kutsui paikalle jonkun mieslääkärin.
“Tämä saattaa hieman sattua.” Hän sanoi ja otti nenästäni kiinni. Purin hammasta. Mies väänsi nenäni paikalleen. Yritin olla huutamatta ja onnistuin siinä puoliksi. Ilmoille pääsi tukahtunut huuto. Nenästäni tuli taas verta. Päivystäjä otti käteni ja nipisti sormillaan nenääni.
“Pidä tässä asennossa pää, niin verenvuoto lakkaa.” Päivystäjä sanoi.
Lähdimme. Kuljin pää takakenossa, mutta Jonas ohjasi menoamme. Menimme bussipysäkille ja pian bussi tuli.
Menimme samalle paikalle, missä olimme tullessamme. Kuka olisi arvannut, että tämä matka olisi joillekin viimeinen matka?
Otin Jonasta kädestä kiinni ja nojasin hänen olkapäähänsä. Jonas painoi huulensa otsaani vasten.
Bussi lähti keskustaa kohti. Matkan varrella oli monta mutkaa. Liian monta.
Yhtäkkiä bussin eteen tuli suuremman puoleinen eläin. Kuski jarrutti, mutta bussi suistui ojaan. Bussi kaatoi sille kyljelle, millä puolen me kaksi olimme. Ihmiset kirkuivat kivusta ja kauhusta. Meidän päällemme tuli monta ihmistä. Pääsin pois jotenkin pois ihmisten alta, mutta Jonas jäi kaikkien alle.
Itkin ja siirtelin ihmisiä pois itseni ja Jonaksen päältä. Kun vihdoin näin Jonaksen, hän oli juuri ja juuri tajuissaan.
“Rakkaani.. Toivottavasti selviät tästä koettelemuksesta.” Jonas huohotti samalla kun puhui. Näin syyn. Kylkiluu oli lävistänyt hänen toisen keuhkonsa ja hänen toinen jalkansa oli murtunut. Yksi kylkiluu oli vaarallisen lähellä sydäntä.
“Kyllä me selvitään.” Nyyhkytin. Silitin Jonaksen hiuksia, jotka olivat menneet hänen otsalleen.
Jonas yritti naurahtaa, mutta sai aikaan vain virnistyksen ja säälittävää pihinää.
“Sinä selviät, minä menen pois.” Jonas sanoi hiljaa. “Rakastan sinua aina.”
Jonas huokaisi. Pian hänen silmänsä muljahtivat ja hän meni tiedottomaksi. Myös minun näköpiirini reunoilla oli lähestyvää mustuutta, mutta taistelin sitä vastaan. Painoin huuleni Jonaksen otsaan ja kohottauduin ylös. Kuuntelin hetken. Jostain kuului ambulanssin sireenin ääni.
Annoin periksi pimeydelle, tajuttomuudelle.

Heräsin kauheaan kipuun. Vinkaisin ja avasin silmäni. Näin valkoiset seinät ja sitten huomasin hoitajan. Myös isäni oli paikalla.
“Miten voit?” Minulta kysyttiin.
Kerroin olevani kunnossa muuten kunnossa mutta tunsin hirveää särkyä jalassani. Myös sydäntäni särki, mutten kertonut sitä hoitajalle.
“Miten Jonas voi?” Kysyin kuiskaten.
Isä vilkaisi hoitajaa. Lopulta isäni vastasi. “Jonas on kuollut. Olen pahoillani kultaseni.” Isä sanoi tukahtuneella äänellä.
Huuliltani pääsi tukahtunut huuto. Kyyneleet valuivat poskilleni. Vaikeroin.
“Ei ole totta…” Ajattelin.
“Oletko kunnossa?” Isäni kysyi.
“Ei, en ole.” Sanoin hiljaa.
“Oliko Jonas sinulle rakas?” Isä kysyi hiljaa.
“Hän oli ensimmäinen jonka kanssa minulla oli muutakin kuin vain silmäpeliä.” Sanoin surkeana.
Isä ei sanonut mitään, halasi vain varovasti.

Myöhemmin samalla viikolla pääsin takasin kotiin.
Katsoin ympärilleni. Olin onnellinen, kun olin taas kotona, vaikka iloani sumensi suru Jonaksen vuoksi.
Menin huoneeseeni ja tein neljästä paperista pitkän paperijonon. Papereille kirjoitin suurilla kirjaimilla UNELMA SIRPALEENA. Laitoin siihen Jonaksen ja minun nimet ja niiden väliin siivellisen, särkyneen ja verta vuotavan sydämen.
Ikuisesti Muistoissamme, Jonas.