Aamulla aukaisen sälekaihtimet,
jotta tiedät aamun tulleen.
Seinällä silmäni osuvat kuvaan,
jossa on kauniita nuoria naisia
valkoiset esiliinat ja hilkat päällään.
Katseellani etsin sinua heidän joukostaan.
Kysyn varovasti missä olet ja kerrot minulle,
että eturivissä ihan oikella.
Kuvassa istuu kaunis nainen
kuudenkymmenen vuoden takaa.
Paksut kiharat hiukset laskeutuvat olkapäille,
silmät tuikkivat iloa ja huulilla on lempeä hymy.
Ohjaan sinut vessaan aamutoimille.
Katsot kuvaasi peilistä huokaisten.
Kampaat harvenevia hiuksia päälaeltasi
ja samalla kosketat kädelläsi otsan juovia.
Huomaan huuliesi kevyen vavahtamisen.
Ajattelet mitä aika onkaan sinulle tehnyt.
Nauramme makeasti jollekin asialle.
Sitten tartun pehmeään käteesi,
koska et enää muista minne olemme menossa.
Sinä olet auttanut elämäsi ajan muita.
Nyt on minun aikani antaa sinulle takaisin.
Minä autan sinua kun et enää itse siihen kykene.
Elämä on sen sinulle monin kerroin velkaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
En mie tässä mittää itkeskele enkä nyyhki, roskako lie silimään menny. Pittää pyyhkästä!
No, nyt tuas näkköö!
Tärkeää työtä teet! Hienoa kerrontaa, ehkä hieman surullista ja pelottavaakin alaikäisen näkökulmasta katsottuna.
Teet hienoa työtä! :) Runossasi todella virtaa aika, ihmiselämä... Vanhoissa ihmisissä se näkyy kokonaan. Kaunis runo.