Kun silmäni suljen, näen sen,
niin puhtaan, lumivalkoisen!
Se valoa hohtaa ja ympärille loistaa,
pimeyden karkottaa, tuskaa poistaa.
Se leviää hitaasti ylemmäs,
liikkuen hiljaa edemmäs.
Se saa valtaansa minut,
kadottaa surut, kivut.
Antaudun sen vietäväksi,
haluan kellua siinä iäti.
Tuntea sen kosketuksen kevyen,
antaa sen hyväillä minua kanssani elpyen.
Lämmintä tunnetta sisältäni hohkaa,
vailla epäilystä, se vihdoin päätänsä nostaa.
Tämän tunteen luulin jo kadonneen,
mutta onneksi löysin sen uudelleen.
Selite:
11.3.2009 töissä ihan vahingossa itse asiassa syntynyt runo. Kirjoitin ystävälleni mailia ja mietin, millaisen runon antaisin hänen tänään lukea kirjoittamistani. Silloin päähän pamahti tuo ensimmäinen riimi, jolloin oli pakko kirjoittaa loputkin.
Olen ilmeisesti juonut liikaa tehoa, tuntuu että voisin kaataa koko imperiumin yksin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
