Siinä sinä istut
ja pidät sääriä sylissäsi
olet ammollaan kuin aika
Säteilet hiljaista vihaa,kovettunutta turhuutta
Enkä minä voi siepata eristyneisyyttä välistämme,unohtaa rikkoreunaisia haavoja.
Aika kuluu kuluu
Muutut virttyneeksi
kuten minäkin
millainen olikaan hymysi?
Tänä aamuna en erottanut sinua
risaisista villasukista,
likaisista laseista.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Aika hentoinen runo.
Pidän alusta varsinkin ja kyllä loppu on ihan mainio myös runoon. Surullisen totta usein, luulen. Ehkä ei niin kosketa, mutta kaunis runo ja sou sääd.
Kiitos.
hieman omituinen,
mutta tajusin idean.
Kaiketi :D
Pidin kuitenkin.
voi että, mä pidin tästä aivan valtavan paljon..HienoHienoHIeno runo (suhteen)vanhenemisesta, etääntymisestä, kadottamisesta, Ja siltä näen tässä jotain hellää ja positiivista, ikuista rakkautta, vaikka jo välillä katoaa ja unohtuukin.
Loistava ja taidokas!