Ystävä rakas

Muistatko ku ekan kerran tavattiin? Oltii pieniä, niin pieniä, etten edes muista.
Oltiin tosi nuoria, tuskin tajuttiin elämästä yhtään mitään. Oikeestaan, ei tajutukkaa.

Tarhassaki oltiin hyviä ystäviä, oltiin aina yhessä. Leikittiin yhdessä, ei meillä ollu sillon edes riitoja.
Käytiin kesälläki aina uimassa yhessä. Meillä oli niin ihanaa ja kivaa, että haluisin ne ajat takas.
Sä olit mua vuoden nuorempi, mutta silti mulle tosi tärkee ja rakas ystävä.
Mut olin liian nuori sanomaan sen sulle, vielä.

Alko koulut, ja menin ykköselle. Meillä oli sellanen joku välivuosi juttu, että ei oltu paljon toistemme kanssa. En tiedä miten meille kävi. Mut sitten menikö siinä vuosi, yli vuosi, vai alle vuosi, kun löydettiin toisemme uudelleen.
Meni aikaa, ja mä pääsin pian pois ala-asteelta ja siirryin seiskaluokalle. Sä, olit kutosella ja kerroit että sul ei ollu paljon kavereita koulussa, ootit kovasti, että pääsisi yläasteelle.

Meni aikaa, ja tulit yläasteelle. Me kumpikin oltiin muututtu niin paljon, että muistan heikosti,
minkälaisia me oltiin pienenä. Sä aloit polttaa, ja samalla siinä opetit mutkin. En sua syytä siit, että poltan.

Muistan, kun meillä tuli välirikko ennen kesäloman alkua, ei oltu väleissä pitkään aikaan.
Se kaikkiki johtu mun poikakaverista, ku erottiin ja syytin sua siitä.
Mut, tiiätkö kui paljon itkin, ku sanoin sulle, etten halua enää nähä sua? Itkin monta päivää.
En muista, kumpi halus tehä sovinnon, sä varmaan. No, me tehtiin. Oltiin taas paljon yhessä.
Mut, sitten jotain siinä tapahtu, että aloit mulle joskus aukoo päätä jostain turhasta, tai sit keksiit niit omasta päästä. Välillä en oikeesti jaksanu niitä.
Sä tutustuit yhteen mun kolmosluokkalaiseen tyyppiin, tyttöön. Teistä tuli aika hyvät ystävät, ja musta tuntu että sä et kohta enää muista mua. Meil oli vähemmän aikaa toisillemme, ku ennen.

En tiedä miltä susta on tuntunu nää jutut, ja että mietitkö koskaa miltä musta mahtaa tuntua?
Mä tajuan, ymmärrän ja uskon et miltä sust on tuntunu ja tuntuu.

Mä pystyin ja pystyn puhuu sulle kaikesta, koska oon tuntenu sut nii hyvin, ja kauan, että uskon et voin luottaa suhun. Mut kai tiiät että voit kertoo mullekki niitä juttui miltä susta tuntuu, ja kaikkia noita normaaleja tunteit? Sä voit itkee mun nähen, mun kuullen. Niinku mäki oon monesti tehny sulle, oon itkeny sua vasten, sun nähen. Oon kertonu sulle ihan kaiken.

Uskon, et tää loukkaa sua, mut mä en usko, että oot se sama ihminen johon tutustuin lapsena, ihan pienenä.

Muistan yhen päivän, illan. Oltiin juomassa, tai no mä join. Mä sanoin yhelle mun toiselle ystävälle, että ärsyttää ku oot tolla päällä. Ymmärsit sen vissiin väärin, ku sannoit et puhuin susta paskaa. En puhunu. Mä itkin vaa. Sä olit niitte toiste kanssa, ku mä olin sen mun ystävän kanssa siinä, ja tulit niiden toisten kans siihen, ja kysyit et itkeekö Marika.
Sinä iltana, samana iltana me halattiin ja sovittiin.

Muistan vielä sellasen muiston, oltiin teillä. Oltiin jotain viis vuotiaita. Leikittiin pihalla, siellä oli teidän entiset naapurit ja niiden joitain tuttuja, ja teiän isä teki siitä videon.
Muistatko ku me leikittiin leikkimökissä? Mä muistan ne hetket parhaiten.

Tiedän, että jos joskus luet tän, nii toivon että ymmärrät tästä jotain. En halua olla sun kans riidoissa. Mä haluisin et oltas aina ystäviä, ikuisesti. Ja tiedän, että tää on sekanen.
Mutta silti, mun oli pakko tehä tää, mun oli pakko purkaa tunteita sua kohtaan.
Joskus musta tuntuu siltä, että parempi jos ei oltas ystäviä, mutta en voi sanoo sitä sulle, ja haluan että ollaan ystäviä. Sillä, olet kaikkeni mulle, ja oot tehny mun elämään sisältöä.

Ps. Tiedäthän, että uutta vuotta en unohda koskaan.