Kauneus ei asu
pelkästään kasvoilla
sielunviivan tarkalla kaarella
vaan se syttyy siellä
missä katse tai tunne kohtaavat toisensa
--
kauneus ei aina nouse pintaan
tai pyydä tulla nähdyksi
eikä kerro
onko se syntynyt
sinussa
minussa
hiljaisessa virrassa,
joka vaihtaa suuntaa
juuri kun luulemme ymmärtäneemme
mikä on tämä
painottomuus
rintakehän alla
aivan kuin sielu saisi
vihdoin levätä
oikeassa asennossa
--
ja silloin,
kun luulet olevasi vain katsoja
kauneus pysähtyy
kuin jokin
joka on kulkenut
pitkän matkan luoksesi
se ei puhu ääneen,
mutta sen hiljaisuus
asettuu ympärillesi kysymyksenä
jota et voi ohittaa
--
mitä sinä näet
mitä jää jäljelle
riisutuista sanoista
odotuksista,
kaikesta
mitä olet yrittänyt
selittää itsellesi
--
ensin vain häivähdys
ajan kasvattama
hiljainen kerrostuma
liikettä,
joka ei kuulu
eikä omista
kulkien kasvojen
Ja sielujen ohi
jättäen välähdyksiä
tunnistettavakseen
--
ja nyt kun olen taitava
halki vuosien
asettuen esineisiin
ihmisiin
hetkiin
ollen milloin
kirkas, hento
häiriö
pieni särö järjestyksessä
tai hengitys,
joka ei tiennyt
keneen se kuuluisi
välitön yhteys,
jolloin ihminen on täysin läsnä
--
siinä kohdassa
ei kukaan vielä tiedä
katsovansa mitään
jokin sisälläsi
ei enää suostu
olemaan huomaamaton
hiljainen suostumus,
kun mieli laskee aseensa
lopettaa vastaamasta kysymyksiin,
tekemällä niistä tarpeettomia
ei siksi, että kohde olisi täydellinen
totuuden lempeämpi nimi
vaan
olemassaolon
tunnistaa itsensä
--
antaa jonkin
koskettaa itseään
vaikka ei tiedä miksi
jokainen pieni myöntyminen,
jonka annoit sisälläsi liikahtaa
minä olen se kohta elämää
kysymys ja vastaus
--
yhtälön kirkas siivekkyys
kulkee vakaata rataa
eikä meidän tarvitse valita
tiedon ja tunteen välillä
totuuden avatessa silmänsä,
on kauneutta
ja kauneuden puhutellessa,
ei osaa valehdella
sen on oltava maailman peruskivi
--
seisot edessäni
niin paljaana,
että ilma ympärilläsi värisee
jokin avaa itsensä,
joku uskaltaa jäädä siihen
ollen mitä tunnet
ollen mitä et hylkää
sanat eivät koskaan riitä
saamaan kauneutta
todeksi tai katoamaan
kuten aika ei kuluta rakkauden synnyttämää pintaa
kauneuden ydin on
siis mikä tahansa
näkymätön langanpää,
joka läpäisee todellisuuden
järjen, tunteiden ja aistien
haluta toinen toisensa
rakkaussuhteensa elämälle;
oi sielun syvä jano, joka maljasta juo
kun ilta verhoutuu hämärään ja varjonsa luo
se ei ole unta, vaan heräämistä unien taa
missä aistit ja henki toisensa saavuttaa
kuin syksyn lehti, joka kultaansa itkee,
on kauneus riemua, joka surua kitkee
ja silti se viiltää, on kyyneleen suku
hetkeksi riisuttu, ikuinen poru
ei ole pysyvää, ei kiveen luotua
ohimenevää iloa, juuri nyt juotua
kun sydän hykertelee ja rinta on arka,
on ihminen suuri ja samalla parka
mikä loistaa, on jo katoamassa
kuin sormenjälki kasteen kirkkaassa lasissa
mutta siinä on totuus, siinä on tie:
mikä kuohuu ja läikkyy, meidät kauneuteen perille vie
pelkästään kasvoilla
sielunviivan tarkalla kaarella
vaan se syttyy siellä
missä katse tai tunne kohtaavat toisensa
--
kauneus ei aina nouse pintaan
tai pyydä tulla nähdyksi
eikä kerro
onko se syntynyt
sinussa
minussa
hiljaisessa virrassa,
joka vaihtaa suuntaa
juuri kun luulemme ymmärtäneemme
mikä on tämä
painottomuus
rintakehän alla
aivan kuin sielu saisi
vihdoin levätä
oikeassa asennossa
--
ja silloin,
kun luulet olevasi vain katsoja
kauneus pysähtyy
kuin jokin
joka on kulkenut
pitkän matkan luoksesi
se ei puhu ääneen,
mutta sen hiljaisuus
asettuu ympärillesi kysymyksenä
jota et voi ohittaa
--
mitä sinä näet
mitä jää jäljelle
riisutuista sanoista
odotuksista,
kaikesta
mitä olet yrittänyt
selittää itsellesi
--
ensin vain häivähdys
ajan kasvattama
hiljainen kerrostuma
liikettä,
joka ei kuulu
eikä omista
kulkien kasvojen
Ja sielujen ohi
jättäen välähdyksiä
tunnistettavakseen
--
ja nyt kun olen taitava
halki vuosien
asettuen esineisiin
ihmisiin
hetkiin
ollen milloin
kirkas, hento
häiriö
pieni särö järjestyksessä
tai hengitys,
joka ei tiennyt
keneen se kuuluisi
välitön yhteys,
jolloin ihminen on täysin läsnä
--
siinä kohdassa
ei kukaan vielä tiedä
katsovansa mitään
jokin sisälläsi
ei enää suostu
olemaan huomaamaton
hiljainen suostumus,
kun mieli laskee aseensa
lopettaa vastaamasta kysymyksiin,
tekemällä niistä tarpeettomia
ei siksi, että kohde olisi täydellinen
totuuden lempeämpi nimi
vaan
olemassaolon
tunnistaa itsensä
--
antaa jonkin
koskettaa itseään
vaikka ei tiedä miksi
jokainen pieni myöntyminen,
jonka annoit sisälläsi liikahtaa
minä olen se kohta elämää
kysymys ja vastaus
--
yhtälön kirkas siivekkyys
kulkee vakaata rataa
eikä meidän tarvitse valita
tiedon ja tunteen välillä
totuuden avatessa silmänsä,
on kauneutta
ja kauneuden puhutellessa,
ei osaa valehdella
sen on oltava maailman peruskivi
--
seisot edessäni
niin paljaana,
että ilma ympärilläsi värisee
jokin avaa itsensä,
joku uskaltaa jäädä siihen
ollen mitä tunnet
ollen mitä et hylkää
sanat eivät koskaan riitä
saamaan kauneutta
todeksi tai katoamaan
kuten aika ei kuluta rakkauden synnyttämää pintaa
kauneuden ydin on
siis mikä tahansa
näkymätön langanpää,
joka läpäisee todellisuuden
järjen, tunteiden ja aistien
haluta toinen toisensa
rakkaussuhteensa elämälle;
oi sielun syvä jano, joka maljasta juo
kun ilta verhoutuu hämärään ja varjonsa luo
se ei ole unta, vaan heräämistä unien taa
missä aistit ja henki toisensa saavuttaa
kuin syksyn lehti, joka kultaansa itkee,
on kauneus riemua, joka surua kitkee
ja silti se viiltää, on kyyneleen suku
hetkeksi riisuttu, ikuinen poru
ei ole pysyvää, ei kiveen luotua
ohimenevää iloa, juuri nyt juotua
kun sydän hykertelee ja rinta on arka,
on ihminen suuri ja samalla parka
mikä loistaa, on jo katoamassa
kuin sormenjälki kasteen kirkkaassa lasissa
mutta siinä on totuus, siinä on tie:
mikä kuohuu ja läikkyy, meidät kauneuteen perille vie
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=NRdKdut3BSs&list=RDNRdKdut3BSs&start_radio=1
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




