Paviaani

Työni on
tavallaan orjuuttanut
elämäni
 
järjestänyt uneni,
joita olen
viinillä yrittänyt
makeuttaa
 
ja silti
ne katkeavat
aina
järjestelmällisyyden
tuomaan
levottomuuteen
 
painoksi rintani
kantaa
 
sieluani ne
ovat kurittaneet
kovemmin
 
armollisuus
ei ole kaunistellut
asioita
päinvastoin
 
mielikuvitukseton
arkisuus ja
sen omapäinen valta
on armoton
 
se ei anna unohtaa
 
 
 
katumus ja
tuska leijailevat
pilvien lailla
jokapäiväiseen rutiiniin
 
ne riuduttavat
henkisyyteni
 
ne yrittävät
vierottaa
ystäväni,
pakottaa muistini
kasvattamaan
leipäni
 
katkaisemaan
kieleni hiljaisuuteen,
jotta osaisin
paremmin
pettää itseäni
 
uskotella kiireen
synnyttämien
tummien seinien
tarvitsevan
 
kattoa
 
rapistuneen naurun
kykyyn valjastaa
jäljelle
jäänyt elinvoima
näivettymisen jatkamiseen


 
jumalani,
miksi annoit
minun eksyä
 
miksi annoit sanojeni
kuolla ennen
syntymäänsä
 
sokeiden lauseiden
painaa merkkinsä
vaaleaan ihoon
 
selkääni
 
aivan kuin
sitä olisi ruoskittu
 
sen synnyttää
halveksivaa naurua
ja kuoria ihoani
 
nopeammin kuin
ihmisen pahin
vihollinen
aika
pystyy puukottamaan
ja
tuomitsemaan kuolemaan

kun rakentaa
elinkautisensa
rautaan, jota
kukaan ei saa
hehkumaan
 
 
 
miten sen
elämän kasvattaman
velan voisi
maksaa
 
nauttia koroista,
olenhan tunnustanut
uskollisuuteni
rakentamiseen
 
hylännyt haluni
ja oikeuteni
kasvattaa
myrskyä, joka
himossaan
 
muuraa linnansa
ja antaa sieraimiin
työntyvän
tuoksun avata
hautani
 
avata kykyni
maistaa sitä
elämäksi luultua
oikeaa kauneutta
 
 
 
toiset uupuvat
siihen taiottuun kauniiseen
ja minusta tuntuu,
että nyt vasta
alan ymmärtämään
sen oikeaa sisältöä
 
miten niitä
elämänaukkoja
syntyy ja miten ne
palavat silmät sytytetään
 
annetaan unohtuneiden
huoneiden täyttyä
hyväntuulisuudella
 
niin että
sielussa asti
avautuu ikkunoita
 
hiljaisuus muuttuu,
muuttaa alastomat
seinät
rikkoen sen kaiken,
jota olin ajan hengessä
vaalinut
 
 
 
mikä siinä
osaakin olla
 
 
että äärimmäisyys
osaa seurata
kulkijaansa
 
auringon valossa
on vaikea kylpeä,
rohduttamatta
huuliaan,
janoaan tai
uskoaan ja kunniaa
 
 
 
mieli humaltuu
kovin helposti,
heittäen kaipauksen
silmät näkeviin
silmiini ja
elämän toinen
puoli on valmis
hukkumaan
 
hävytön maalaus
vaatii maalaajansa
lisäksi kohteensa
 
aina joku
haluaa jotain,
sellaista paikkaa
elämässä ei ole,
jossa halu
olisi kuollut
 
aina sitä
törmää kasvoihin,
rintoihin tai
lapsellisuuteen,
joka ruokkii
hämmennyksen
 
pelon
kauas oikeutukseen
 
jokaisen elämällä
on rakastajattarensa,
jokaisen vuoteessa
ahdasta ennenkuin
yö on ehtinyt sarastua
 
mutta onko
se niin
että yhden tempun
nähtyään on nähnyt kaiken
vai ei vielä mitään
 
 
 
silloin jokainen
katsoo itseään
katsoo toista,
oppii tai unohtaa
 
 
 
aloin piehtaroida
unissani,
työntyen jokaiseen
vastaantulevaan
arkkuun
aivan kuin niissä
olisi ollut rahaa ja
mammonaa
 
täytin kahta erillistä
sielua kuin piru raamattua
päivien kaatuillessa
yöhön ja miten
se kontatutti
ja sulatti kehoja
yhteen
 
öiden painautua
toisiinsa
ja minuun
 
kehojen rajattomuus
antaa satonsa,
uhraten jumaliaan
 
uhraten jokaiseen
alastomaan kiusaukseen
 
uskottomaan ja
uskolliseen,
jokaiseen ruusullisen uneen
hän painaa merkkinsä
 
jokaiseen hedelmään
kihonneen hikensä
ja eritteensä
 
sillä niistä
nisistä voi juoda vain
tyhjyyden
 
kalvavan ajan
tyhjyyden
kietoutua toisiinsa
 
 

minä se olen,
se uneton yö
 
joka kumartuu ja
ja painaa kasvonsa
raajojesi lomaan
 
minä olen se
sokeus, joka nuolee
päivät pitkänsä
nuolee kasvottoman
kankeutensa
naisensa rauhattomuuteen
 
 
 
kaiken juovuttaessa
järjettömyyteen ja
sielun valtaa taas
se sama PELKO
 
sama perkele,
joka oli tappanut elämän
ja taas se
tappaa
 
jotain siitä
puuttuu,
kuin talvisen
pakkasyön kipristelemät
paljaat varpaat kaipaisivat
jotain joka pelastaisi
 
jotain joka
paljastaisi omat
kasvonsa ja
keho jota
mikään ei soimaa
ja pakota toimimaan
 
 
 
elämän tehdä
kauniiksi kuten
eräs laulukin kertoo
ja sen laulun
nimi ei ollut
paviaani
 
 
 
 
 
en kuullut
yhtään laukausta
 
en haistanut
elämän mielettömyyttä
 
tunsin vain sen
reiän sydämessäni,
sen josta
olin astunut
sisään
 
sen joka
näyttää kammioidensa
alastomuuden
 
unettomuuden tuulia,
jotka näyttivät
nälkiintyneen
 
ei niitä rehkiminen
ollut ravinnut,
syössyt ekstaasiin
 
mikään ei ollut
vapauttanut
vankejaan,
yksikään ihminen
ei ollut vapauttanut
ääntään
 
purkanut syvää
mieltään,
tyhjentäen
rantojaan
ja täyttääkseen
ne uudelleen
 
 
 
minä ennen
niin vakava,
nykyinen hupsu
 
annan
näköharhaisuuden
vallata,
välttäen ylittämästä
yhtään kynnystä
 
yhtään oikeaa syytä
antaa hellyyden ja
lohdun toimia
vaikuttimena
 
olin ollut
vain elin
eläimessä
 
alkukantaisten
halujen
lohduttomuus,
joka
halusi suunsa
 
alapäänsä
liikkeen takovan
hypnoosinsa
 
latautuen seuraavaan
ja
virittäen aseensa
 
tarpeensa,
ollakseen
kaukana unohduksesta
 
kaukana
tunteettomuudesta
ja silti minä
tunsin
elämän sykkivän
 
mutta kaikkeen
tottuu,
jopa sen tunnottoman
varren kykyyn
tyydyttää sen
päällä istuva
surumielisyys
 
 
 
tunsin etten
voinut
purkautua
jokaiseen
 
valuttaa uomaani
elämää jota
ei vaan ollut
 
tunsin minä
lämpöä
lämmössäni
 
tunsin
hauraiden sanojen
tapaa tehdä
hetkistäni
pehmeämpiä
 
 
 
ajattelin, että
onkohan
niitä oikeasti hyviä
olemassakaan
 
hyviä ihmisiä, kun
minun täytyy aina
käpertyä
tähän samaan
vaivautuneisuuteen
 
rakastan rakkautta,
mutta vihaan
ihmisen
perimmäistä
perkelettä
 
enkä osaa antaa
sen tehdä
pesäänsä
 
osannut elää
totuutta vaan
pakenen sen
luomaa kuvaa
yksinäisyyteeni
 
vankiin, joka
on vapautunut,
omistanut pieniä
hetkiä
elämästään
rakkaudelle
 
se on aina
vapauttavaa
tunnistaa uusia
tuoksuja
ymmärtää
 ettei
tunteiden sokeus
ole välttämättä
pysyvää
 
sitä vaan kuorii
pois kahleittensa
peitot
 
avaa ja raottaa
sydämen saranoita
enemmän
anteliaisuuteen
 
 
 
perkele näitä
korkeita huippuja,
tikkaita, jotka
nostavat korkeuksiin
kuin huume
 
ja tuskissaan
heittävät kiviä
omaantuntoomme
 
ja ne
pienet
hellyyden rippeetkin
pakenevat
 
sotkeutuvat toisiinsa
ja juoksevat
jonkun toisen elämään
 
 
minä ryömin ja
anelin,
etsin kuin varas
jotain joka
jättäisi menneisyyteni
rauhaan
 
olin jakanut
päiväni töiden kanssa,
jakanut yöni
naisellisuuden
syleihin tukeutuen
 
ja nyt kun se
hellyys olisi ollut
otettavissa
 
sieluun tuntui
jäävän vain
nappi siitä
kauneuden paidasta
 
jota yritin niin
kauniisti sovittaa ylleni
 
 
 
miksi sellainen
pienen pieni halaus
tuntuu taivaalta
 
läheisyydeltä johon
toivoisi hukkuvansa
 
 
ja jos joku
elvyttää
 
antaisi hukkuneen
tyhjyyteni murtua
 
antaisi itsekkyyteni
polttaa suuria
roihuja
ryömiäkseen rauhaan
ja turvaan
 
vaihtaisi syys talveni
aamujen kauniiseen
kajoon,
tapaan jolla
linnut laulavat
rakkailleen
 
 
 
miksi elämää
tuijottaa lävitseni
 
miksi se kulkee
sanojeni matkatoverina
 
mistä tuokin tulimieleeni,
onko se hyvä asia
 
ajattelin katsoessani
rintojesi solaa,
niitä kahdenkeskisiä
hetkiä, jotka me
kolmistaan olimme
kokeneet
 
sinä
minä
solasi
 
sen joka
ilossaan oli
vienyt haluani
paratiisiin
 
ja tunsin uoman
olevan taas tie
johonkin uuteen
 
johonkin jota
pehmeytesi tarjoaa
 
jotain jota niiltä
voi lukea tuntematta
mitään karkeaa tai
brutaalia
 
enemmän siinä
oli sitä
alkujuurista
hellyyttä, joka
porautuu
miehen kuin miehen
silmiin
 
 
 
olin luvannut
itselleni,
olin luvannut
olla koskematta
sopusuhtaiseen
vartaloon
 

 
se vartalo
oli ottanut tilan
haltuunsa
 
ottanut ja
vienyt elämääni
pois eilisestä,
kauas huomisesta
 
mutta ei se minua
ole parantanut
 
oli vaan muistutus
ajan kulusta,
kuinka itkeneet silmät
voidaan pyyhkiä
nykyisyyteen
 
onko se kohtalo,
tahto vai
epätodellisuuden raja
jota ei voisi ylittää
 
 
 
elämä laskostuu ja
tunnen siinä
kauneutta
 
mutta maisemani
ei vaihtunut
 
ei antanut
alastomuuden kolojen
täyttyä onnellisuudesta
 
 
 
 
kaikki ne ajatukset,
pienet unelmat ja
tunteensa
hyräilevät samaa
sävelmää
 
samaa asiaa,
joka on
seksuaalisuuden
toisella puolella
 
syvemmällä
kuin silmäni liikkeet
jokaisen kohtaamani
kohtalon yläpuolella
 
ilmavuus, joka
tuoksuttaa välittömyyden
 
mutta niistä
askeleista ei
synny ääntä
 
siitä verestä
ei syntynyt huminaa
 
 
 
inhimilliseen sointiin
ei saatu kahta
erillistä ääntä
 
 
 
toiset maksavat valinnoistaan
ja
toiset elävät
elämäänsä sattumanvaraisesti
 
ja silti
tuntuu ettei
koskaan satu mitään
 
mitään jota
kutsuttaisiin muulla nimellä
kuin kyky ratkoa
työstä johtuvaa ja
ruumiinmuodosta
muodostuvia murheita
 
suoraviivaisia
jonninjoutavia
 
 
ja ne tekevät
huomisesta uusia
 
pahimpia vihollisiani
 
pystymättä jakamaan
sitä nautintoa,
johon olin
vuosia yrittänyt siltani rakentaa
 
ja eilinen se vaan
jatkaa saumattomuutensa
nykyisyyteen
 
työnarkomaani saa
halujensa huoran
mutta ei pysty
koskettamaan
 
saamaan
herkkyyttä talutusnuoraansa
 
saamatta sitä oikeaa rakkautta
sileän pinnan läpi
niin että
pelkkä kosketus
tuntuisi kosketukselta
 
 
ja tuntui että
aikakin pakeni elämää,
nukkuen rauhasi kanssa

 
 
olen varma, että
hyviä päiviä kuitenkin
vielä tulee
 
päivä jolloin
menetetty tunne
palaa ja
 
on todellisuudessaan omani
 
 
mutta nyt
 
”älä pelkää
älä pelkää
en tietenkään
 
älä pelkää
älä pelkää
en viereesi jää
 
jotta maailmasi ehjäksi jää”


siis Nukkukaa Rauhassa vaan