Pelätä tyhjyyttä,
maailman jatkuvaa
epäilyä
sitä mitä
elämä tahtoo
sanoa
jokaisena aamuna,
jokaiseen päivään
jonka nimeä ei
kukaan muista
siinä se vaan on
ja pitää otteessaan
maalailee auringon
nousuja ja
kaunistelematonta
persoonaansa
oi miten
kauniita lupauksia
ja kuinka paluu
tuntui aina
yhtä pelottavalta
mennä
emotionaalisesti
hankalaan tilanteeseen
hulluuteen taipuvaisen
luonnon hakiessa
omaansa
turpeahuulista
suutelijaa,
hekumaansa
voihkivaa uumaa
ja päästessään
hajulle
haluaa
seuraa
väkevää tuoksua
haluttavaa ja
samalla niin
vaarallista
puskien kohti
elämän lahjaa
ohdakkeista
maaperää, jolle
lankeava sade
on rehevyys
kaikissa
muodoissaan
kunnes henki
salpautuu
yrittää kysyä
apua
omatunnolta
sielulta
olinko ryöstänyt
elämästä vuoden
kaksi
mutta muisti
ei unohda
siitä naisesta
lähtevää tuoksua
kuinka yön
pimeys ei
ollut este
saalistaa
onko se
ihmisen työtä,
ihminen itsessään
taivaanranta
vaaterissa,
hiukset hyvin
ja kuinka kohtalo
voi
olla
kuin ylpeys
suunpielessä
ilosta
lyhyt matka
hurmaan
ja sitoutumisesta
tuhoon
ja turmaan
se tuntuu
olevan enemmän
kuin sormusten
yhdistävä voima
ja taas tuo
kaukainen tuoksu
oli nenän
ulottuvilla
vastaavalla
tavalla
keskipakovoima
heittää kehältä
ja murskaa
tuo ristiriitaisuuden
sävelen keskelle
tuoksun todellisuutta
vain todellinen
kosketus on
todellista
ja saa kiihtymään
kuin häkistään
karanneen linnun
vapaus saa
kadottamaan piirteet
kyvyn eläytyä,
seikkailla
sisimmässään
totellessaan ilmassa
väreilevää
tuoksua
riuhtaistuna
pois omasta
elämästään
tarraten sydämestään
kiinni
ettei se karkaisi
taas
lähtisi viimeisen
biisin
houkuttelemaan
siteeseen
suudelman
valloittamaan
kuolemaan
kuinka kukaan
voi
kuulla kauneuden
houkutuksen
hiljaisuuden,
epämääräisen
äärettömyyden
taian,
joka rikkoo
lukon
etsiessään
piiloon pyrkivää
salattua pistettä
pientä osaa
maailmankaikkeudesta,
ihmisen mittojen
mukaan luotua
hellyyden muistin
erottamia
kehoja toisistaan
sopivia sanoja
sammuttaakseen
poskiensa
palon
ja pelkää
että elämä on
runoutta enemmän
tuoksu,
joka ei koskaan
sammu
se vaan
odottaa aamua
lähtövalmiudessaan
maailman jatkuvaa
epäilyä
sitä mitä
elämä tahtoo
sanoa
jokaisena aamuna,
jokaiseen päivään
jonka nimeä ei
kukaan muista
siinä se vaan on
ja pitää otteessaan
maalailee auringon
nousuja ja
kaunistelematonta
persoonaansa
oi miten
kauniita lupauksia
ja kuinka paluu
tuntui aina
yhtä pelottavalta
mennä
emotionaalisesti
hankalaan tilanteeseen
hulluuteen taipuvaisen
luonnon hakiessa
omaansa
turpeahuulista
suutelijaa,
hekumaansa
voihkivaa uumaa
ja päästessään
hajulle
haluaa
seuraa
väkevää tuoksua
haluttavaa ja
samalla niin
vaarallista
puskien kohti
elämän lahjaa
ohdakkeista
maaperää, jolle
lankeava sade
on rehevyys
kaikissa
muodoissaan
kunnes henki
salpautuu
yrittää kysyä
apua
omatunnolta
sielulta
olinko ryöstänyt
elämästä vuoden
kaksi
mutta muisti
ei unohda
siitä naisesta
lähtevää tuoksua
kuinka yön
pimeys ei
ollut este
saalistaa
onko se
ihmisen työtä,
ihminen itsessään
taivaanranta
vaaterissa,
hiukset hyvin
ja kuinka kohtalo
voi
olla
kuin ylpeys
suunpielessä
ilosta
lyhyt matka
hurmaan
ja sitoutumisesta
tuhoon
ja turmaan
se tuntuu
olevan enemmän
kuin sormusten
yhdistävä voima
ja taas tuo
kaukainen tuoksu
oli nenän
ulottuvilla
vastaavalla
tavalla
keskipakovoima
heittää kehältä
ja murskaa
tuo ristiriitaisuuden
sävelen keskelle
tuoksun todellisuutta
vain todellinen
kosketus on
todellista
ja saa kiihtymään
kuin häkistään
karanneen linnun
vapaus saa
kadottamaan piirteet
kyvyn eläytyä,
seikkailla
sisimmässään
totellessaan ilmassa
väreilevää
tuoksua
riuhtaistuna
pois omasta
elämästään
tarraten sydämestään
kiinni
ettei se karkaisi
taas
lähtisi viimeisen
biisin
houkuttelemaan
siteeseen
suudelman
valloittamaan
kuolemaan
kuinka kukaan
voi
kuulla kauneuden
houkutuksen
hiljaisuuden,
epämääräisen
äärettömyyden
taian,
joka rikkoo
lukon
etsiessään
piiloon pyrkivää
salattua pistettä
pientä osaa
maailmankaikkeudesta,
ihmisen mittojen
mukaan luotua
hellyyden muistin
erottamia
kehoja toisistaan
sopivia sanoja
sammuttaakseen
poskiensa
palon
ja pelkää
että elämä on
runoutta enemmän
tuoksu,
joka ei koskaan
sammu
se vaan
odottaa aamua
lähtövalmiudessaan
Selite:
Antaessaan vartalonsa rentoutua puuduttavaan hyvänoloon, suoranaiseen tahmeaan unohdukseen, oli rakkaudenkipu jo hävinnyt. Käheä ääni ja tuntematon kosketus saivat antautumaan, mielen ja ruumiin kerjäämään jatkumoa. Sitä järjenterää ja viehätysvoimaa, joka on täynnä ihmeitä ja lupauksia.-----
Jumalallinen julmuus on näyttäytynyt, saamatta sanaa suustaan nähdessään polttavia unia ja synnin tulen palavan sisuksissaan. Upea kuvajainen täynnä saavuttamatonta lumoa, kuten viileä yö ja sateen sumuinen kosteus voi ihonsa pintaan langettaa. Sanoja sydämellä ja turhia toivomuksia laskeutui elämään, kyyneleiden valuessa onnentunteeseen ja lähestyessään uutta alkua. Sinne missä avara lautta laineineen meitä odottaa, aina lähtövalmiina rakkaani Carpe Diem.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ja selitekin on hieno...tunteita herättävä.
Sivut