Silent Waters

Kommentoin viikonloppuna 
erästä  
kiehtovaa tajunnanvirtaa  
jatkeella,  
josta ihan kaikkea en laittanut vielä jakoon  
(näistä käänteisesti sitten takaisin rakkauteen ja Lemminkäiseen); 

 
hiljaisuutta ei myydä 
apteekissa, 
eikä sitäkään saa ilman reseptiä 
 
kaikki valot  
on jätetty päälle 
varjotkin loistavat kirkkaina 
katkaisija on rikki,  
sormi on liimattu näyttöön 
 
juna lähti,  
mutta raiteet jäivät odottamaan 
lipuntarkastusta,  
vaikka kukaan ei ollut matkalla minnekään 
 
sade ei pese pois  
sitä mitä ei koskaan kirjoitettu 
muisti on kuin kellari,  
jossa valot sammuvat viiveellä 
 
tai rakkaudesta ja rakastamisesta; 
 
rakkaus ei odota  
oikeaa hetkeä 
  
ilmestyen kuin väärin  
leimattu paketti, 
 
jonka joku on jättänyt ovelle  
ilman lähettäjän nimeä 
 
avaat sen 
  
huomaten, 
että sisältö on sinua varten  
 
mutta ohjeet on kirjoitettu jollekin toiselle 
 
rakastaminen yrittää lukea käsialaa,  
joka vaihtuu kesken lauseen 
silti jatkat,  
koska jokainen sana tuntuu ihanalta 
kirjoitettuna suoraan ihosi alle 
 
josta seuraa 
 
sydän ei tunne käyttöehtoja,  
mutta silti se hyväksyy ne joka kerta 
 
tästäpä pääsemmekin lemppariini, rakastamisen ja rakkauden vaikeuteen; 
 
jokainenhan on rakentanut  
näitä pilviä hipovia  
hiekkalinnoja 
 
huomaten yhden aallon huutovan voiman  
 
Roomakin  
on ja oli suuruus 
osoittaen jokaisen sisäänsä 
pyrkivän pienuuden   
 
ikuisuuden virrata 
neronsa yltäkylläisessä sydämessä, 
kunnes pyhiinvaellus tuomitsi itsensä 
 
halliten ja hajottaen hulluutensa  
 
eihän taivas ole ane  
tai tikapuut 
 
joilla jokainen voisi ryömiä pyhien muistojensa ikkunasta 
 
-- 
 
omana itsenämme me  
parhaimman tuulen 
saamme purjeisiin  
 
kuin kunnianhimomme orjana 
ihaillen nerouttamme 
 
lopputuloksena pelkkää 
selittämätöntä kaipausta, 
eipä ole jäljellä enää oikeita 
johtajiakaan, 
joita vastaan edes voisi kapinoida 
kalisuttamalla sapeliaan 
 
omat aivot  
tuntuvat olevan enemmänkin 
“narikkakamaa” hattuhyllyllä  
 
me vaan sytymme ja sammumme, 
kietoutuen röyhkeyden peittoon 
kuollen omaa peiliä katsellen 
 
joskus tuntuu, 
senkin jo olevan kiitoksen arvoinen tapahtuma elämässä 
 
-- 
 
ei auta siis 
miekka, pillerit, 
raha, valta 
 
synteettinen romantiikka 
 
elämään pidempään 
 
elämähän on 
useimmille  
tiedostamatonta itsemurhaa 
 
tappaako henki ruumiin vai 
toisinpäin  
lienee yhdentekevää 
 
nautittuaan aisteillaan, 
poltettuaan siipensä 
ja palattuaan  
uhrautuvaan asketismiinsa 
 
kadottamansa kansan, 
kanssa kulkijansa keskuuteen 
 
kasvattamaan eläviä muumioita 
 
jotka eivät ennen
hyvään aikaan 
puhuneet, pussanneet 
 
nykyään  
ansaitsemattoman rakkauden uhrina 
eivät osaa laskea
(paitsi kauneuden varaan)  
ja 
kokien siis varsin omanlaatuisen 
Odysseiansa  
armonlahjoja etsiessään 
 
-- 
 
umpeen kiertyneet 
ja välineellistyneet 
sielut pitäisi avata 
 
jokapäiväisestä leivästä  
ja selviytymisestä 
patikointiin näköalavuorelle 
 
onhan jo päästy 
mustekynäsulista,
Windowsin kautta 
tekoälyyn  
 
joten olisiko niin, 
että ihmistä riipivä sisäinen 
rumuuskin pitäisi vielä 
muuttaa vastaavaksi kauneudeksi 
 
-- 
 
ensin puretaan pintakerrokset  
niin kuin ohjelma purkaa vanhat prosessit  
sammuttamalla ne yksi kerrallaan 
 
etsitään juuttuneet kohdat, 
jotka ovat vuosia  
pyörineet saman virheen ympärillä  
kuin ikuinen latausympyrä, 
joka ei koskaan pääse loppuun 
 
 
ohjelma ei väsy, häpeä 
pelkää nähdä mitä datan alla oikeasti on 
 
ihminen taas on  
täynnä piilotettuja kansioita, 
nimettynä; 
“älä avaa”, “ei kuulu kenellekään”, “tämä ei ole totta” 
 
-- 
 
unelmien ja realiteettien  
pitää kiinni,  
kun nuoruus ei ymmärrä
  
miksi maailma tuntuu liian suurelta ja oma iho liian ohuelta 
 
ymmärrys ja läsnäolo,  
tukee ja ohjaa sanojen ollessa riittämättömiä, 
tunteen olla ideaalinen 
 
tai miten 
 
tupakansavu nousee  
kiihkeän rukouksen lailla  
kattoon  
kuin uskontunnustus 
 
tai  
miten sinä olet siinä,  
sängyn reunalla 
 
näkiessäni sepaluksella  
kaiken sen 
mitä meistä ei koskaan tullut 
 
ja silti kaiken ollessa kauneinta mitä tiedän 
 
siis montako kertaa tässä huoneessa  
on ollut vallankumous 
 
käteni sinun lantiollasi, 
tunnistaen himon, 
joka haisee halvalta viiniltä ja ikuisuudelta 
 
ja joskus tuntuu jopa pahalta 
 
miten me olemme rikki  
maailma on rikki, 
 
mutta kun hengität minun kaulaani vasten 
maailman painolla vasten patjaa 
 
siinä hetkessä  
vuoren huipulta katsottaessa  
ihminen näyttää 
kovin keskeneräiseltä 
  
todella kaukana rakkauden äärettömyydestä 
 
-- 
 
unohdetaan tunteellinen hiki ja vuodatus,
vaihtamalla luonteenlaatuun, tahtoon ja tietoiseen toimintaan; 
 
"ymmärtämys" ihmisen pelosta,  
surusta tai väsymyksestä  
on välitöntä ja ennakoivaa 
 
hyväksyä epätäydellisenä,  
ristiriitaisena ja muuttuvana oliona 
siis täydellinen keskittyminen ja  
ääretön kärsivällisyys 
 
arvon, prioriteetin ja suuntautumisen tila 
on täysin alistettu rakkauteen  
 
tunteen roihu (väärin sytytetty),  
itsekkyys, kieltäytyminen  
ja takin kääntämiset 
on jalostettu järkkymätöntä, tietoista  
ja pelkästään toista varten 
 
miltä se voisi kuulostaa paperilla; 
 
On olemassa vapina, joka ei tunne veren kuohua eikä kaipuun poltetta, mutta joka suuntautuu sinua kohti kuin voima tuntematta horjahdusta. 

Tieto on läpitunkevaa; värinä äänessäsi, katse, väsymys, joka ei pyydä tulla nähdyksi, mutta joka avautuu sille kuin haava tietäen tulevansa hoidetuiksi. 

Huolenpito on hiljainen tekojen virta, maailma järjestyy ympärilläsi kuin näkymätön hengitys, tietäen missä lepo syntyy ja missä särky lakkaa. 

Kunnioitus olla tila, johon ei ole kaiverrettu omaa tahtoa. Vaatimatta sinua muuttumaan, ei tee sinusta peiliä itselleen vaan antaa sinun olla kaikki mikä on keskeneräistä, ristiriitaista, haurasta ja silti arvokasta. 

Vastuu on pysyvyys, joka ei tunne kyllästymistä. Ei hyötyä, ei laskelmaa, vain vakaus, joka ei väisty edes silloin kun yö on pitkä ja ihminen epäröi. 

Ja kaikessa on painoarvon siirtymää: sisäinen rakenne, joka kääntyy kohti sinua kuin pohjoisen tähti, joka ei koskaan sammu. Kun olet poissa, sen järjestelmässä on hiljainen jännite, jousi, joka odottaa yhtä ääntä palatakseen tasapainoon. 

Jokainen meistä syntyessään saa juuren tähän rakkauteen, joka on syntynyt haavoittavuudesta. 
Lihasta, kivusta, riskistä, siitä että jokainen hengitys voi menettää ja silti se rakastaa. 

Rakkaus, joka värisee pelosta, joka kantaa syyllisyyttä, joka on valmis kuolemaan ja silti pelkää kuolemaa. 

Rakkaus, joka on sidottu vaiston ja kivun kautta maahan, vereen, aikaan. 

Äiti rakastaa, koska ei voi olla rakastamatta hyvää, kasvua ja olemassaoloa. 

Voima, joka nousee syvyyksistä kuin maa itse olisi kantanut poikaansa takaisin elämään, vaikka koko maailma olisi jo luovuttanut.