Karikolla keskellä Elämän suvannon.

Miten voikaan ihminen tehdä,
Tehdä toiselle,
Tehdä Rakkaalleen pahaa,
Tahattomasti,
Täysin vastoin tahtomaansa,
Hyvää tarkoittaen tehtynä?

Jos annat ihmiselle,
Rakkaimmalle ihmiselle,
Avaimen,
Avaimen mielen syövereihin,
Hyvää hyvyyttäsi,
Toisen elämää rikastuttamaan,
Inspiraation lähteeksi,
Tai vain stressiä helpottamaan,
Hän varmasti oven varomatta avaa,
Tempautuu hetkestä helvettiin,
Elämän kahdeksan kaleidoskoopin läpi,
Menettäen kaiken,
Joka silloin joskus vielä merkitsikin jotain,
Päätyen sille samalle elämän karikolle,
Jolla itse kitunut olet jo tottumaan,
Kanssasi,
Lopuksi koko näennäis-kurjan ihmiselon ajakseen.

Sä seuraa sait ainakin,
Viimeinkin,
Hyvää seuraa viimeinkin,
Seuraa rakkaimmastasi,
Ja elämänne täyttyy onnesta,
Uskosta parempaan huomiseen,
Uuden ajanlaskun alkamiseen,
Hitaaseen mutta varmaan paratiisiinne.

Silloin voi kateus nostaa päätään,
Kateus aidosta,
Palavasta rakkaudesta teidän välillänne,
Ja yrittää repiä maailma teidät toisistanne,
Katalintakin konstia siekailematta,
Ja aina arvuuttelee lähipiiri,
Teitkö sen pahuuttasi,
Kurjan yksinelon puhtaasta inhosta,
Sä veitkö heiltä tuon ihmisen,
Vain omaa oloasi kohentaaksesi,
Hallaako tarkoituksella kylvit,
Kun avaimen auliisti ojensit,
Olisiko se ollut teko puhtaan rakkauden,
Jos oisit ennen lähtenyt,
Ajoissa ennen kun sen junan olit raiteilta sä suistanut?