toiveajattelu

Mun elämässä on ihmisiä jotka kuuluu jollekin toiselle.
Ne on niitä ihmisiä, jotka soittaa useimmiten kun ykkösvaihtoehto on sanonut "sori tänään ei voi" tai livauttaneet muutaman heikon valheen pehmittämään turpaanvetoa. Ne on niitä ihmisiä, joilla on kiva ketunvärinen tukka, mutta jotka tavan takia valittaa vaaleasta juurikasvusta kahden viikon jälkeen. Ne istuu aina bussissa käytäväpaikalle ja sulkee silmät ruuhkapysäkin kohdalla, siellä on myös aina joku nainen lastenvaunujen kanssa ja lopulta käydään kilpailu siitä, kuinka kauan kaikki voi istua kääntymättä ees katsomaan miten muitakin hävettää.

Mun elämässä ei ole mitään mikä kouraisisi vatsanpohjasta. Tämä elämä on sitä, että ostan viisi uutta elokuvaa, jokainen omia suosikkejani, sekä uuden kirjan, mutta en koskaan edes avaa pakkausmuoveja. Odotan, että joku tulisi käymään ja sanoisi "hei säkin pidät tuosta, katsotaanko?" ja että voisin tosiaan huolettomasti joskus heittää käden toisen hartialle selkänojaa vasten. Ylpeys ja ennakkoluulot pitävät minut erossa varsinaisesta toiminnasta - siis varsinainen omanarvontuntonsa säilyttänyt narri.

Mun elämä on päämäärätöntä harhailua kauppakeskuksessa, jossa ihmiset kääntyy satunnaisesti katsomaan oudosti. Ne on niitä päiviä, jolloin tosiaan toivoisi lähteneensä ilman housuja, sillä se olisi paljon helpompi selitys peräänliimautuneille silmäyksille, joista ei voi lukea yhtään mitään muuta kuin kysymysmerkkejä pupillien sisältä. Elämä on loputtomia elokuvia ja niiden lopputekstejä, jotka ei kuvasta ollenkaan sitä mitä minulla on. Koetan haltioitua elämänviisauksista aivan kuin joku loksahtaisi pimeässä salissa paikalleen, herättäisi tajuamaan, toisi takaisin maailmaan tai edes aiheuttaisi äkillisen nousemisen penkistä ja uloskävelemisen rivien väleistä ujuttautuen, samalla naureskellen ihmisten lasittuneille kasvoille.

Mun elämä ei ole kirja eikä elokuva, vaikka jotkut asiat on vähän liiankin eeppisiä ollakseen totta, suru ja krapula, liian hätäisesti painettu punainen luuri, tauko puheessa "--- joo mäkin sua". Lopulta elämä onkin lainauksia toisten sanoista ja toisten elämästä, joista kertoo viimeisinä hetkinä aivan kuin omastaan. Luuseri vie toisten sankarien seikkailut vain, koska osaa puhua niistä paremmin.

Mun elämä on huonoja vitsejä pyöreän pöydän ympärillä, ja ihmiset nauraa, koska se on kohteliasta, ehkä kukaan ei tajua itseironiaani ja sitä, miten lopulta se narri olen minä eikä maailma, jota pilkkaan. Elämä on toisten tunteiden baittaamista ja imitointia, itken kun itket ja nauran kun naurat, emotionaalista mimikointia kunnes kaikki todellinen katoaa.

Mun elämä on kauniiden poikien tuijottamista bussissa tai kassajonossa. Ne miettii "voi miten perhoset lentää mun vatsassa" ja niiden ajatukset on jo kotona, ei ne näe miten yksi epätoivoinen katse koettaa tavoittaa merkkiä siitä, että sinäkin näet minut, minun on siis oltava olemassa.