Kohtaloni kirjoitettu,
valkoiseen kirjaan,
mustalla verellä.
Olen tuomittu elämään
itseni vankina,
yksinäisyyteen kahlittuna.
Orjana.
Kylvän pelkoa ilmaan,
pelkoa, josta ei ole ulospääsyä.
Sokkeloon juuttuneena,
hulluiksi tulleina,
ihmiset haluavat pois,
mutta toive on turhaa.
Toiveen sammuttua
elämäkin sammuu.
Kaikki oli turhaa.
Elämä,
toiveet,
minä.
Mutta luulen vain,
sillä toivo elää,
se elää,
iäti,
sammumattomana.
Selite:
Epämääräinen runo. Mutta vaikka olenkin yksin, toivo elää, ja,
runoja ei tarvitsekkaan ymmärtää.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ei tarvitse ymmärtää, kunhan on valmis vastaanottamaan sanoman. Mikäli runossa sellainen on. Ei kovin omaperäinen runo, mutta jotain uutta siinä on, ja pisteet siitä.