Pehmeämpi kuin lumihiutale

Kylmyys painaa minut seinää vasten.
Se imee minusta kaiken mitä jäljellä on ja tukahduttaa kaikki tunteet.
Jäljelle jää poltteleva tyhjyys ja muisto siitä, mitä voisi olla.

Olen tuhonnut itseni.

Kuljen polvillani eteenpäin rukoillen anteeksiantoa, mutta kukaan ei kuule huutoani eikä kukaan välitä kyyneleistäni poskillani.

Kaadun yksinäisenä ojaan ja jään sinne katselemaan taivaalle hitaasti nousevia tähtiä.
-Juokse, voit olla yksi heistä. Linnut laulavat vierelläni.

Vieläkin, kaikkien näiden iskujen ja kyyneleiden jälkeen olen liian pelokas ottaakseni kiinni siitä ainoasta oksasta elämäni langalla.

Käännän pääni ja suljen korvani. Ei vielä.. Ehkä sittenkin, salaa jossakin sisällä sydämessäni elää toivo siitä, että aamulla heräisin iloisena uuteen päivään, elää toivo siitä, että aurinko paistaisi tämän sateen keskelle.

Ruususen uneni jatkuu, vaikka maailma ympärilläni muuttuu, minä en kasva enkä muutu. Olen aina yhtä jäässä kuin jää, olen kylmempi kuin pakkanen mutta silti pehmeämpi kuin lumihiutale.

Tyhjänä kuorena, etsin ja toivon, että pääsisin pois. Uskaltaisin lähteä, vaikka tiedän että koskaan sitä ei tapahdu...