Elämän lähde

eli tarina kolminahkaisesta naisesta

Olipa kerran eilen tai vähän aikaa sitten tyttö tai oikeastaan nuori nainen, josta tuntui siltä kuin hänen elämänsä olisi erämaa, lohduton, vain taivaanrantaan asti pelkkää hiekkaa. Juuri mikään ei kasvanut siellä. Ja tässä erämaassa hän käveli hitain askelin, sillä minne olisi kiire kun missään ei ole mitään? Hän kulki valjussa valossa, pilvetkin peittivät auringon, ja hän pyysi, pyysi. Pyysi apua. Pyysi vettä, pyysi sadetta, joka lankeaisi ja toisi kukkaan tämän maan niin, että hän ei olisi enää niin kovin yksin.

Ja se pyyntö sydämessään hän kulki, kun yhtäkkiä silmäkulmastaan näki hameen helman heilahduksen, kuuli kaukaisen rummun lyönnit ja tunsi isoäidin läsnäolon. Isoäiti kutsui häntä ja niin hän lähti seuraamaan noita kaukaisia merkkejä. Välillä silmäkulmassa heilahti hameenhelma, jossain niin kovin kaukana tuntui lyövän rumpu, ja kun hän astui ja seurasi parhaansa mukaan niin löytyikin hänen jalkojensa alle polku. Se polku vei jyrkänteiden väliin ja kääntyi yllättäen niin, että hetken edessä oli vain jyrkkä vuorenseinämä. Vaan kun seurasi polkua ja kääntyi sen mukana, tulikin luolan suulle.

Kuten arvata saattaa niin sinnehän ne merkit veivät, rummun ääni ja hameen helman heilahdus. Ja koska ei ollut enää mitään, ei mitään minkä takia palatakaan niin nuori nainen astui sisään luolaan. Silmien totuttua pimeyteen, hän näki vastassa oli suurimman ja mustimman hämähäkin,  jonka hän oli koskaan nähnyt. Ja se hämähäkki kysyi häneltä: “Kukahan sinä olet tyttäreni?” Epävarmana siitä, oliko turvallista oma nimi kertoa nainen vastasi pilke silmissään: “Olen joutsen ja susi, tarvittaessa lehmäkin”. Hämähäkki nauroi: “Vai niin sinä olet. No mene sitten kolminahkainen nainen”.

Niin hän meni, seurasi polkua pimeässä tuntien sen vain jalkojensa alla. Ja niistä tutuista merkeistä, rummun kaukaisista lyönneistä hän tiesi mihin suuntaan kulkea. Tarkasti tunnusteli jaloillaan ja seurasi polkua, sillä hän aisti kuinka joka puolella ympärillä pimeässä Äiti Hämähäkin poikaset seurasivat häntä. Mutta niin hän vain meni eikä poikennut polulta ja lopulta saapui meren rantaan.

Meren rannalla hän näki - mikä helpotus! Isoäidin turvekota ja isoäiti rannalla kodan edessä häntä odottamassa. Isoäidin syleily, siinä valui jo pois yksinäisyys ja suurin ikävä. Kuitenkin isoäiti viittoi hänelle, että tähän ei ollut tarkoitus jäädä vaan hänen matkansa jatkuisi vielä meren taakse. Mutta kuinka?

Kunnes hän muisti, mitä oli sanonut hämähäkille: “Olen joutsen ja susi ja tarvittaessa lehmäkin.” Ja sen muistin myötä hän riisui ihmisen pukunsa ja pukeutui valkeisiin höyheniin, levitti siipensä ja lensi. Lensi yli ulapan korkealla ja kauan, kunnes kaukaisuudessa näki saaren ja sen huipulla tulivuoren. Sinne hän laskeutui hiekkarannalle, ravisteli pois höyhenet, ihmetteli ja katsoi ympärilleen. Minne hänen sitten olisi tarkoitus mennä? Ja samassa tiesi: huipulle, huipulle tottakai!

Vaan kuinka pääsisi huipulle, kun melkein viidakon läpi olisi kuljettava? Suden turkissa toki on hyvä juosta, hyvä hyppiä kiveltä kivelle, pujottautua puun runkojen välistä, juosta pensaikossa vapaana kuin tuuli. Hyppiä, juosta, loikkia, oi sitä voimaa kehossa! Ja hän kulki ja loikki yhä korkeammalle, kunnes saapui vuoren laelle kraatterin reunalle ja näki siellä lähteen.

Sudet eivät erityisemmin välitä uimisesta, mutta onneksi voi aina kulkea lempein askelin lehmänä jalat ylettyen välillä pohjaan, välillä uiden. Nainen meni, kulki kohti sitä kohtaa, mistä lähde pulppusi kraatterin keskellä. Siellä hän riisui lehmänkin nahkansa, oli vain laaja itsensä, lepäsi elämänvirrassa ja tuli ravituksi.

Pitkään hän siinä lepäsi, aika seisoi häntä odottaen, ja hän lepäsi, kunnes oli tullut kylläiseksi. Hän tunsi pohjattomuuden lähteen pohjassa, sen aukon, jonka toisella puolella oli äärettömyys. Mistä kaikki elämä virtasi, ja hän tunsi sen ja tunnisti sen, mutta tiesi myös, ettei ollut vielä aika kulkea siitä aukosta ja palata äärettömyyteen. Ei palata siihen suurimpaan syliin, ei vielä, ja niin hän palasi henkenä, ravittuna sieluna rannalle, missä häntä odotti vene ja oma suojelusenkeli valmiina sitä kuljettamaan. Niin hän palasi veneellä takaisin isoäidin luo.

Ja siellä, syleilyn jälkeen, nuori nainen katsoi lempeämmin ihmisen nahkaansa ja siihen pukeutui ja palasi maailmaan, joka ei ollut enää niin kuiva erämaa tai ei ainakaan pysynyt sellaisena. Sillä hän kantoi mukanaan elämänvettä virvoittamaan, ravitsemaan maailmaa.