Kultaseni, kun sinä olit yksivuotias, sinun äitisi kaipasi yöuniaan
niin kuin narkomaani piikkiä.
Koiran toive oli toteutunut, taivaalta satoi luita.
Päivän ensimmäinen kahvikupillinen hämärässä keittiössä, kiireessä suurin kulauksin, sinä levittelit ympärillesi kurarukkasia villasukkia kaulahuiveja kenkiä mihin nauhat jo katosivat,
junassa hetki aikaa hengittää
ovien avautuessa sisään ja ulos
ja päivän toinen kahvikupillinen työpöydän ääressä, kolmas kelloon vilkuillen, ehdinkö minä
tehdä tämän kaiken ajoissa, mihin päivä katosi?
Syyskuussa auringon pilkahdus matkalla hakemaan sinua, lokakuu yhtä sumua.
Jos meni syntymäpäiville, unohti lahjan.
Jos meni jumppaan, unohti housut.
Jos meni kauppaan, unohti lompakon, PIN-koodin tai kauppalistan, tai joka kolmannen asian listalla, eikä mikään tuntunut onnistuvan, eikä mikään tuntunut samalta kuin ennen, myöhästyminen junasta tuntui junan alle jäämiseltä, päivän neljäs kahvikupillinen tärisevin käsin, jotta jaksaisi valvoa kunnes sinä nukahdat.
Jos joskus hämärissä, puistosta palatessa muisti päivällä pysähtyneensä kanssasi katsomaan koiraa
ja puhumaan sen omistajalle, hymyilleensä
ehkä ensimmäisen kerran viikkoon
ilman nykimistä poskilihaksissa,
se vaikutti katulampun kajossa etäiseltä
ja epätodelliselta tripiltä.
Ja jos yritti, jos yritti oikein kovasti tehdä olonsa paremmaksi
tekemällä jotakin, mistä oli aina nauttinut,
sitä päätyi elokuvateatteriin miettimään nukutko jo,
ravintolaan laskemaan huolestuneena tunteja
elävän herätyskellon soittoon,
sinua kaipasi kuin huumetta,
se teki sairaaksi, mikään ei tuntunut yhtä hyvältä kuin ennen, eikä mikään tuntunut niin hyvältä kuin sinä.
Maailma pyöri tomuna jaloissasi,
kun tulit ovella vastaan kädet kohotettuina
ja pyysit sanoitta päästä syliin.
Ja kun istuit siinä lattialla perjantai-iltana
riekaleiksi revittyjen hermojeni keskellä
naurusta loistavin kasvoin, jopa silloin
olit parasta elämässäni.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
