Kerällä, sykkyrällä. Solmuja ja sotkuja täynnä.
Likaakin se on mukanaan kerännyt kulkiessaan pitkin maita ja mantuja.
Kuka tuosta enää selvää saisi, sukkaa kutoisi?
Mutta tuli se päivä, jolloin kerä arkaillen alkoi suoristua.
Pätkä kerrallaan, varovasti hiipien. Kuin kurkaten, uskallanko?
Niin harmaa ja väsynyt kierimiseen. Vieläkö kelpaan kudottavaksi?
Vähitellen tuskaa kärsien, kipuillen, peläten syyllisyyttä ja häpeää,
silmiin katsoen jokainen langan pätkä suoristui. Pölystä puhdistui.
Värinsäkin muutti. Harmaasta kirkkaammaksi, punaiseksi, siniseksi.
Glitteriä jopa pinnalleen sipaisi.
Kuinka loistava, kaunis, kaunein näkemäni.
Koko kerä nyt solmusta suoristui, avautui ja venytteli.
"Tätäkö on päivänvalo?" vienosti kyseli.
Nätisti kiersi itsensä vyyhtiin, siistiin ja komeaan.
Ei tiukalle, löysälle kietoi.
" Jos vaikka sukkapariksi vielä kelpaisin?
" Tai ehkä muistojen kultaiseen kätköön. Ehkä vanhaksi minua luulette,
mutta tuhota ette voi. Arvokas nyt olen, vailla häpeää, vailla syyllisyyttä"
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
