Linna

Synnyttää minussa riimittelyn. "Kun sade rankkana seinään lankeaa / sen pintakerros rapisee, romahtaa, / ornamentit, pintakulta viemäriin huuhtoutuu, / parempaa saamme jo aavistaa: / Talon sisällä liikettä kuuluu, tapahtuu / läpi seinälautojen nousee, muotoutuu / jotain kestävää, parempaa / peittämätöntä tarinaa // Sen jälkeen riitä ei mikään muu / avoin kun tahtoo olla, totta ainakin itselleen / helpompaa myös toisilla - / kulisseilla ei mitään tee / Nyt kaikki onnistuu, luonnistuu / myös silloin kun takkuaa, sattuu, mutkistuu - / elämän tuskasta huolimatta, näin tarina etenee: / seinä värejä hohtaa, ovi avautuu eteiseen // Ja varovasti kun pintaansa sormeilee / arasti koskettaa - / ehkä lahjan suurimman saa: / talo hökkelistä linnaksi muuttuu / Se tulijalle niiaa ja kumartaa - / näin kuuntelen sateen ropinaa, / ja muistan / vuosien takaa // Huoneet salaisimmat kun talo talolle avaa / kaksi hökkeliä ja linnaa / yhdessä palatsin muodostaa, / ei pintaloistoa - se meiltä puuttuu - / mutta sisällä kultaa, joka kaunistaa / kahta köyhää, rakastavaa; / ja kaupungissa riisuttujen / viisauden löytää saa: on jokainen rikas toisessaan.