Odotus

Väittelyistä tuli iltaan sellainen tuntu, ettei oven avaamista voinut siivuuttaa.
Vaikken olisi koskaan oikeastaan halunnut nousta, en yhdelläkään sanalla,
en minkään hiljaisuuden aikana.
Välillä oli pakko tyhjentää turhuuksien astia, jotta se saattoi taas täyttyä.

Ovella olin aina joku muu.
Katselin kynnysmaton piikkejä, kuinka ne sojottivat eri suuntiin, ja kuinka jostain kohtaa mattoon oli tullut repeytymiä.
Kengät maton reunalla olivat aina erilaiset ja vieraat ja vaativina ne tunkivat vierestäni eteiseen, sanomatta sanaakaan.
Katselin käytävän seinää ja kuvittelin niiden olevan erilaisia, eri sävyisiä, vaikka mustia.
Ei harmaa ole sellainen väri, etteikö se tappaisi mielekkyyden kaikesta
jonakin kauniina päivänä.

Suljin oven kerta toisensa jälkeen, harhailin satojen kenkien ohitse, omaan kolooni.
Puheet menivät ja tulivat, jotkut jäivät elämään valokuviin tai nauruun, joka ei lakannut koskaan.
Se jäi kimpoilemaan kattopaneleiden sekaan ötökoiden kanssa.
Kun puhelin jossain soi, se oli aina jonkun muun.

Astiat olivat aina tyhjät, ja käsi olkapäälläni vaativampi, kerta toisensa jälkeen.
Särjin laseja ja kolpakoita, mutisin itsekseni.
Halusin tuntea että unikoilla oli sielu.
Että ne kuitenkin olivat pimeässä äänekkäämpiä, kuin vanhempani koskaan.
En vain ikinä muistanut jäädä kuuntelemaan niitä.
Verna-lasit ovat varmaan hermoromahduksen partaalla.

Niskani jumiutuivat kyyhottämiseen, odottamiseen, kiitoksiin, jostka eivät koskaan loppuneet. Odotin vapautta, hiljaisuutta.
Katselin kenkien vuorten häviävän tuulten mukana, autioon käytävään, ovi väpätti avonaisena ja postiluukku narisi.
Harmaa oli sittenkin päivänväri.
Tuijotin ikkunasta leikkipuistoa.
Kukaan ei ollut hajottanut hiekkalinnaa, mutta ei sitä kukaan ihastellutkaan.
Koko ajan puhelin soi päässäni, mutta aina kun käänsin päätä, ei sitä enää kuulunut.
Humalainen nauru haihtui suljettujen makuhuoneen ovien taakse.
Hiljaisuus löi oven kiinni niin, että postiluukku jäi heilumaan.

Ja aina kun puhelin jossain soi, se oli jonkun muun.