Nimetön

istuessa, nukkuessa, kävellessä, tehdessäni mitä tahansa on sama tunne sisälläni.
Se tunne ei ole mitään. Minä vain olen. Kaikki tuntuu samalta. Huonompia hetkiä on usein.
Ajatukset pyörii päässä, mutta en tiedä mitä ajattelen.
Kappaleessa joka tällä hetkellä iskee täysillä muhun, varmaan jotenkin kertoo ajatuksistani...
("Itken sun tähtesi jälleen
On kylmempää sun lähtösi jälkeen
miks kyyneliä välttelin tälleen?
tuskaansa on aivan turha kätkee sisälleen
Haluun kuulla äänesi jälleen
On hiljaista sun lähtösi jälkeen
ja nyt kun sydän kaipaa taas sua,
vaikken takas saa sua, aina rakastan sua")

Kaikki vaativat mua menemään koko ajan eteenpäin. Toki haluaisin itsekkin, mutta se ei onnistu sillä se tuottaa vaa lisää rikkoutumista. Olo on kuin järven jäällä vapun aikoihin. En kestä mitään.

Halu luopua tästä kaikesta on hyvin suuri. Se ei kyllä välttämättä tekisi muiden oloa helpommaksi, mutta eikö ihminen voisi tehdä joskus itselleen jotain niin että tulisi hyvä olo, jota on jo melkein parin vuoden ajan on odottanut.?