Murmeli ja myyrä

Oli kerran pieni murmeli
hän metsässä yksin eleli
ja päivät, yöt unelmoi
silmät kiinni rutisti ja toivoi,
että jonain päivänä myös hän,
ystävän löytäisi viereensä tähän.

”No, ei ystävä löydy itsestään,
vaan on häntä mentävä etsimään”
tuumi murmeli ja ulos loikki,
kauas peltojen poikki,
vaikkei koskaan ennen tätä hetkeä,
ollut tehnyt kovin pitkää retkeä.

Hän hetken peltoja pitkin kulki,
vaan väsyi pian, silmänsä sulki
Mutta koki hirveän herätyksen
ja aikamoisen yllätyksen,
kun kauhea meteli ilmaa repi,
pakoon äkkiä ja heti!

Murmeli juoksi ja pinkoi,
vaan meteli vain kasvoi
hän maahan hyppäsi
ja päänsä lykkäsi
pensaaseen – se meni ihan vierestä,
voi pääsisinpä tästä.

Meteli pikkuhiljaa vaimeni,
murmeli nousi ylös, kalpeni.
vaan ei nähnyt enää vaaraa,
siis eteenpäin joen haaraa!
Hän tunsi kohennusta olossaan,
kun näki myyrän kolossaan.

Hei! Huudahti murmeli iloissaan,
ja myyrä vastas’ ”no, moro vaan”.
- Mikäs sinut tänne asti sai?
- Mä ystävää etsin vain.
- Se minä olla voisin, myyrä mainitsi
Ja murmeli ilahtui tuosta kovasti.

- Tule katsomaan taloani, sanoi murmeli.
- Mielelläni, oi toveri.
- Vaan minua hieman pelottaa.
- Mikä niin, onpa kummaa?
- Iso hirviö pellolla, se melkein mut talloi,
- Se oli vain traktori, se pois jo ajoi!

Niin he tallustivat yhdessä,
yli peltojen käsi kädessä.
kohti Murmelin kotia
samalla laulaen laulua:
”On näin aina mukavaa,
vierekkäin kaksi ystävää”.