Havahtukaamme
Tänään on ensimmäinen
toukokuun päivä
On ensimmäistä kertaa
juuri tämä toukokuu
Tänään Valpurinpäivänä mieleeni nousee Valpuri, hänen hiuksensa, hymynsä. Yksiö Herttoniemessä, vanhasta kasettisoittimesta kuluneelta kasetilta kuuntelemme suttuisesti soivaa laulua. Ja minäkin olin silloin niin kipeä.
Uskoon olin tullut pari vuotta aiemmin. Aluksi se oli vain upeaa kun saamani rauha, rakkaudentuntu vähän kerrassaan avautui persoonalliseen tuntemiseen, kokemukseen taivaallisen maailman läsnäolosta, ja kuinka se ohjasi tiettyyn suuntaan, oikealta tuntuviin ratkaisuihin, asenteisiin elämässä. Elämä alkoi sitten rullata uusissa uomissaan. Rukouselämä ja jano Jumalan henkilökohtaiseen tuntemiseen korvautui kirkossakäymisen rutiineilla ja kristillisyyden ihanteita tavoittelevalla elämäntavalla. Kaikessa siinä oli vielä Hänen läsnäoloaan, hyvyyttään, mutta ei enää niin valloittavana, niin ehdottomasti tuntemiseensa kutsuvana.
Kunnes jouduin kasvokkain rikkinäisyyteni kanssa. Jos olisin enemmän viettänyt aikaa Hänen läsnäolossa, enemmän avautunut Hänen parantavalle voimalle kohtaamaan itseäni Hänen valossaan, olisin ehkä ollut valmiimpi siihen mitä tuli? En ollut valmistautunut. Äkkiä vain olin niin täynnä nimetöntä tuskaa, irrationaalista kipua, jolle ei ollut lievitystä. Poissa oli kokemus Jumalan läsnäolosta. Sietämätön sisäinen kipu peitti alleen kaiken muun.
Katselen keittiössä pöydänkulmaa, ajattelen helpottaisiko kipu jos hakkaisin päätäni tuohon? Seison wc:n peilin edessä partakoneenterä kädessä. Kokemuksesta tiedän että jos viillän itseäni fyysinen kipu peittäisi sisäisen ainakin hetkeksi tai ainakin vähän vapauttaisi ahdistuksesta. Joitain vuosia aiemmin olin tehnyt niin, kun pillereistä ja viinasta huolimatta, tuskaisessa lääkehumalassa, en saanut tajuntaa sammutettua, kääntyilin nuhruisella patjalla - siinä vessattomassa, vesijohdottomassa, yhdellä sähköpatterilla varustetussa läävässä jossa asuin. Syviä vetoja ranteeseen vetäen saatoin vihdoin nukahtaa, upposin unen mustaan syliin. Muistan kuinka eräänä aamuna patja oli kastunut läpi, veri imeytynyt lattiaan saakka. Hoipuin sairaalaan tikattavaksi.
Ei, tänään olen uskossa. Se tarkoittaa että olen Jeesuksen oma. Se taas tarkoittaa, että koska Hän ei tahdo minun viiltävän itseäni, en tee niin. Toisen omaisuutta ei saa turmella, sitä on kohdeltava omistajaa kunnioittaen. Siksi en myöskään hakkaa päätä pöydän kulmaan, en sittenkään vaikka hajoaisin kipuun. En yksinkertaisesti suostu satuttamaan itseäni.
Rukoilin Jumalaa auttamaan. Huusin Hänen puoleensa. Mutta kipu vain oli ja jäyti. Ei helpotusta, ei ulospääsyä. Sitten nousi mieleen ajatus: Kun Jumala ei auta, ei varmasti ole niin paha juttu että menen ja vedän ainakin kännit, että olo hetkeksi helpottaa. Mutta ei, tietenkään en tee niin. Kuulunhan Jeesukselle...
Tänään voin löytää syitä, ymmärtää selittämättömän ahdistuksen, tuskatilani aiheet, joita en tunnistanut. Lapsuudessa koetut hylkäämiset ja pahoinpitelyt, joiden laajuudesta tulin tietoiseksi vasta paljon myöhemmin. Kaikki nuoruudessa tapahtunut rypeminen päihteissä ja holtittomuudessa, joilla olin sitouttanut tunne-elämäni hetkellisiin elämyksiin ja huomaamattani repinyt itseäni aina vain enemmän rikki. Selväähän se oli oikeastaan, että avioero aktivoi hylkäämisen ja kelvottomuuden haavat - joiden käsittelemiseen minulla ei ollut eväitä, ja joiden olemassaoloa en edes ymmärtänyt. Olin itseltäni hukassa. En kuitenkaan hukassa Häneltä, jonka läsnäoloa en kyennyt kokemaan.
23-vuotias yksinhuoltajaisä omakotitalossa kolmen ihastuttavan, maailman ihanimman lapsen kanssa. Yrittäen parhaansa mukaan hoitaa arjen rutiinit, keskellä sielun syvintä kipua, joka yrittää vetää kaiken mustien lonkeroiden alle.
Ilman hengellisiä tunteita ja kokemuksellisuutta pidin vain kiinni Sanasta johon olin oppinut luottamaan, jonka voiman olin saanut todeta, kokea. "Jumala, sinun Sanasi sanoo että kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Sinua rakastavat. En ymmärrä kuinka avioeroni tai tämä sietämätön sisäinen kipuni voi vaikuttaa minun parhaakseni, mutta sen täytyy olla totta, koska Sinä sanot niin."
Lonkerot ympärillä alkoivat menettää puristavaa otetta. Niiden täytyikin väistyä. Muistan kun olin ystävän kanssa meren rannalla, seisoimme kalliolla, erotin merellä saderintaman. Kaukana vesi piiskasi veteen muodostaen rantaa lähestyvän seinämän. Tuntui jo kostea tuuli. Ystävä sanoi: - Lähdetään tai kohta kastumme. Seisoin ja katselin lähestyvää sadetta, sisimpääni piirtyi ajatus, selkeä ja kirkas: jalkojesi alla on kallio, varma ja luja, vaikka nyt olet kipeä, avuton, kun vain pysyt kalliolla saat nähdä, eräänä päivänä virvoittava sade löytää sisimpäsi jälleen. Vesi syöksyi yllemme. Mereltä saapunut sade kasteli minut ja ystävän. Kuin lupauksena tulevasta virvoituksesta.
Huvittavaa tai enteellistä mutta kyseisen rantapaikan nimi on Kallo. Se muistuttaa nimestä Golgata, mistä taas juontuu ilmaus pääkallonpaikka. Nimi tarkoittaa paikkaa, jossa tapahtuu jotain keskeistä.
Jumalan läsnäolo löysi tiensä sydämeeni, se ei tapahtunut äkillisenä ryöppynä, mutta hiljaa ja vähitellen. Eräänä päivänä maailmassa oli taas värit ja ne olivat syvemmät, kirkkaammat kuin aiemmin. Raamattu puhuu sielullisen ja hengellisen erottamisesta, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää jos haluaa oppia erottamaan Hänen "puheensa" - Pyhän Hengen sisäiset vaikutteet, ohjauksen - omasta alitajunnan ja tunne-elämän tuottamista impulsseista, sielullisesta intuitiosta, kaikesta sellaisesta mitä oma tunne-elämäkin voi tuottaa ja jota muutkin voimat voivat inspiroida. Sain havaita että kipuni keskellä ja alla Henki oli tehnyt salattua työtä, oli juurruttanut minua syvemmin Jumalan Sanaan, siihen Sanaan, joka vaikutuksillaan "erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija". Kuinka koskaan voi erottaa asioita toisistaan, tarkastella niitä niiden perimmäisen luonteen perusteella, ellei Jumalan Sana ensin ole punninnut omia ajatuksia, asenteita, osoittanut meille mitä sydämessämme on? Jumalan työ tapahtuu monta kertaa salatulla tavalla ja arvaamattomia teitä, mutta kun suostumme luovuttamaan itsemme Hänelle olemme Sanan alaisuudessa, ja se tuottaa hedelmää. Hedelmä tulee näkyviin yleensä vasta myöhemmin, mutta kasvu alkoi kriisivaiheissa, niissä elämän risteyksissä, joissa totuutta ja puhtautta kaivaten tahdoimme valita oikein.
Sen jälkeen tiesin ja tiedän, ettei uskoni perustu tunteisiin, ei ole kiinni vain kokemuksissa. Se ei ole kiinni siunauksissa ja rukousvastauksissa, joita olin saanut kokea ja olen runsaammin kokenut myöhemmin. Ei yliluonnollisissa ihmeissä tai ylipäätään elämän sisäisissä tai ulkonaisissa tapahtumissa ja olosuhteissa. Se on kiinni Jeesuksessa. Pitäessäni koettelemuksen keskellä kiinni Hänen sanastaan, kieltäytyessäni palaamasta maailman teille omien halujen ja viettien hetteikköihin, olin syvemmin juurtunut annettuun kallioon, pysyvään ja horjumattomaan perustaan.
Oltuani nyt kohta kolmekymmentä vuotta mukana seurakuntaelämässä ja seurattuani sen kuvioita, olen yhä vakuuttuneempi, että vain sellainen kristitty, joka suostuu kohtaamaan itsensä ja opettelemaan itsensä tuntemista, mikä ei aina ole helppoa, voi kasvaa myös Jumalan kohtaamisessa ja tuntemisessa. Tavalla tai toisella Hän vie kaikki Häneen uskovat siihen: oman sielun (ajattelun, tunne-elämän, psyyken) ja sen säröjen kohtaamiseen. Kun Hän saa tulla enemmän kaikeksi kaikessa, elämän perustaksi, keskipisteeksi ja päämääräksi, ainoaksi tosi Rakkaaksi - seurauksena ei olekaan, että läheiset menettävät merkityksensä, että ihmisistä tulee yhdentekeviä. Päinvastoin, sillä jos Hän on todellisuutta - ei uskonnollista manipulointia ja itsesuggerointia, vaan joka suhteessa todellisuutta - väistämätön seuraus tästä on, että kaikesta tulee vain todellisempaa.
Hän löytää tiensä ihmissuhteiden keskelle, opettaa tekemään tahtonsa mukaisia ratkaisuja, ja kaiken perustana on vain armo. Jos toinen ihminen on elämäni sisältö ja onnen lähde, seurauksena olisi riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta, manipulointia. Armottomuutta. Näin käy niiden elämässä, jotka ovat emotionaalisesti rikki ja viimeistään silloin, kun toinen ei enää vastaakaan tunteisiin - ja kuka meistä olisi täysin terve? Mutta jos Jeesus on elämän perusta ja sisältö voimme rakastaa terveemmin, riippuvaisena yksin Hänestä. Siksi sellainen ihminen, jolle Jeesus on kaikkea muuta tärkeämpi, ei voi väheksyä lähimmäistä. Toisen hyväksikäyttö, väheksyminen ja halveksunta uskovan elämässä osoittaa vain sen, ettei Jeesus ole vielä saanut sitä asemaa, joka Hänellä kuuluisi olla. Tai että parantuminen on vasta alkutekijöissä.
Jos minua, joka olen näin vajavainen ja paljon rikkonut Häntä vastaan, on rakastettu ja armahdettu äärimmäisyyteen saakka, josta Golgatan risti todistaa ja osakseni saama sovituksen ihme - kuinka toinen ihminen, saman rakkauden alainen, voisi silloin olla minulle arvoton, mitätön?
Voisinpa sanoa etten tuskavaiheeni aikana kertaakaan "langennut" minua houkuttaviin asioihin. Kerran se kuitenkin tapahtui. Tapahtui sittenkin vaikka olin päättänyt pitää Jeesuksesta kiinni, tai täsmällisemmin sanottuna, olin päättänyt luottaa siihen että kaiken keskellä Hän pitää minusta kiinni, pitää omanaan ja tahdossaan, kun annan Hänen tehdä niin. Sanoihinsa turvautumalla olin kipuni keskelläkin pysynyt niin sanotusti kuosissa, en ollut palannut "maailman teille". Ja kuitenkin eräänä aamupäivähetkenä, mielen kivun ollessa sietämätön, kiipesin tiskipöydälle etsimään yläkaappiin kätkemiäni päihdevuosilta jääneitä lääkkeitä. Miksi en ollut hävittänyt niitä? Tyhmyyttäni? Ylpeyttäni?
Kun aikoinaan vieroitin itseni päihteistä - se tapahtui noin puoli vuotta ennen uskoontuloa, ja ajattelen, että se jo oli Hänen vaikutustaan elämässäni, vaikka silloin agnostikkona ja vakaana kristinuskon vastustajana en voinut sitä nähdä. Vieroittaessani itseni päihteistä, koska olin alkanut kokea että sellainen elämä on väärää, elämänvastaista elämää; halusin tehdä sen rankimmalla tavalla: päihdyttäviä lääkkeitä oli jatkuvasti saatavilla, ensin viikkokausia povitaskussa, sitten kaapin ylähyllyllä, kieltäydyin vain turvautumasta niihin. Ja sinne ne olivat jääneet hyllylle, papereiden alle.
Lääkäri jonka palveluja aikanaan käytin, oli itsekin väärinkäyttäjä. Häneltä sai laillisina reseptilääkkeinä lähes kaikkea huumeeksi luokiteltavaa, niin rauhoittavaa kuin piristävää. Voimakkaimmat saamani barbituraatit oli jo siirretty valvottuun sairaalakäyttöön, mutta niitä oli vielä mahdollista määrätä. Joskus apteekki kieltäytyi luovuttamasta lääkkeitä. Silloin tein kuten lääkäri oli ohjeistanut. Kehotin apteekkaria soittamaan lääkärille, joka vakuutti, että poika on sairas ja tarvitsee lääkkeensä. Muistan kuinka apteekin henkilökunta pällisteli langanlaihaa, huojuvaa olemustani.
Noilta ajoilta oli jäänyt joitain bentsoja, nopea- ja pitkävaikutteisia. Ladoin kaapissa olleet lääkkeet sisuksiin, osan heti ja loput muutaman seuraavan tunnin aikana. Ei niitä paljon ollut, riittävästi jonkinlaiseen tokkuraan. Henkisen tuskatilan lisäksi tuli sitten vielä syyllisyyskin. Olinhan langennut synnintekoon. Lääkehumala tosin vaimensi syyllisyyden vaikutusta joksikin aikaa. Parin päivän kuluttua, vielä lääkkeiden vaikutuksen alaisena mutta tokenemassa, lähdin Valpurin luo.
Siinä me sitten olimme kaksi rikkinäistä, elämän kolhimaa. Tarkemmin sanottuna kait itsemme kolhimaa, mutta armahdettua, hyvälle tielle nostettua.
Valpurin pelastukseksi oli koitunut HIV. Niin hän sen koki. Kuten Valpuri itse sanoi: - Ilman sitä en olisi pysähtynyt kohtaamaan itseäni enkä miettimään elämän todellisia kysymyksiä. Asia oli niin, että Valpurin miesystävä ei kertonut olevansa HIV-positiivinen. Samaa piikkiä käyttävälle se tarkoittaa käytännössä tahallista tartuttamista, mutta näinhän se menee kun päihde sanelee. Valpurin sanojen mukaan sairaus tuli hänelle pelastukseksi, koska sairastuttuaan hän löysi Jeesuksen.
Tuolloin 1990-luvun alussa kirjainyhdistelmä AIDS oli vielä iso mörkö. Tarttuuko se kättelyssä? Tarttuuko se jos hymyilemme lähekkäin? Minulle Valpuri ei ollut HIV-positiivinen, ei siinä mielessä että se olisi määritellyt suhtautumistani häneen. Hän oli rakas, kaunis Valpuri. Minun ystäväni ja siskoni Jeesuksessa.
Illalla, pojan nukkuessa - poika oli minulla mukana Valpurin luona - kuuntelimme Leppilammen ja Outi Terhon "Minun käteni soi" -kappaletta. Istuimme lattialla ja itkimme. Niin kovin murheellisina, pahoillamme monista tekemistämme ratkaisevista virheistä, ja sittenkin lohdutettuina, valoon kurkottavina.
Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla. Minun käteni kylvää kuolemaa,
ja se rakastaa rikkomalla.
On siis paras, kun käteni taskuun jää. Kädet huolella kätken ja peitän, niin ne eivät tuhoa enempää. Niiden päälle nyt multaa heitän.
Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkekään syytöksestä: "Anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä."
Mitä tapahtui silloin, tiedä en. Tuulet alkoivat huminoida. Ne pyyhkivät lian ja katkeruuden. Minun käteni alkoivat soida.
Tänään, tänä aamupäivänä olen muistellut 27-vuotiaana poisnukkunutta Valpuria. Se on vienyt minua kipeisiin muistoihin. Niiden edessä joudun sanomaan, että paljon on parannettavaa tämänkin hetkisessä elämässä, olemisessa. Osaanko koskaan olla riittävän kiitollinen tästä elämän päivästä, tästä nimenomaisesta päivästä, että elän ja hengitän? Nyt tällä hetkellä armon ihmeestä. Toukokuussa 2019.
Joitain vuosia tuskakokemukseni jälkeen, opittuani jo elämään ja tarkastelemaan elämää armon pohjalta, minun annettiin nähdä sekin puoli kuinka todellisia pahuuden henkiolennot ovat. Jouduin kohtaamaan sen konkreettisimmalla mahdollisella tavalla joidenkin ystävien kohdalla. Näin myös kuinka ihminen muuttuu vapautuessaan henkivaltojen otteesta. Tämän myötä aloin suhtautumaan omaankin menneisyyteen uudella tavalla. Monet huumepiireissä koetut, silloin kummallisilta tuntuneet asiat tulivat ymmärrettäviksi, pystyin tunnistamaan niissä saman yliluonnollisen pahuuden, jopa valkeudeksi tekeytyvän elämän raunioittamisen ja väärän johdattamisen, minkä myöhemmin havaitsin muiden huumeisiin ja okkultismiin kietoutuneiden elämässä.
Olen miettinyt myös sitä että mikä kokemassani noin vuoden päivät kestäneessä lähes tauottomassa, päivästä riippuen erilaisin voimakkuuksin ja tavoin oireilevassa tuskatilassa oli pelkästään inhimillistä, tunne-elämän haavojen valossa selitettävää, ja mikä ehkä aiheutui jostain muusta. Jostakin mikä holtittomuuteni kautta oli saanut minuun otteen, käytti rikkinäisyyttäni hyväkseen, halusi pitää sielunhaavoja pihdeissään, käyttää haavojani ja menneisyyttäni minun tuhoamiseksi? En tiedä. Jos olisin silloin tiennyt mitä nyt tiedän, olisinko vapautunut nopeammin, helpommin?
Moni asia on kysymysmerkki. Sanon että kärsimystä ei kannata tavoitella eikä glorifioida, siinä itsessään ei ole mitään ylevää. On kuitenkin monenlaista kipua joka kuuluu elämään ja josta ei pääse irti henkivaltoja nuhtelemalla eikä kuulukaan päästä. Demonien otteesta vapauttaminen on oikea tie jos ja kun on oikeasti kysymys siitä, mutta jos kyse on jostain muusta, silloin riivaajien ulosajaminen on puoskarointia. Samalla tavalla kuin henkivaltojen ja riivaajien psykologinen selittäminen "tunne-elämän lukkiutumiksi" tai "demoneiksi korkeintaan kirjallisessa melessä ja symbolisesti" on psykologista puoskarointia ulottaessaan psykologian tietämyksen selittämään tyhjentävästi alueen, johon se ei yllä. Ylilyöntejä tapahtuu kumpaankin suuntaan ja kristitty tarvitsee tasapainoista ymmärrystä, joka ei kiellä ihmisen haavoittuneisuutta ja psykologiaa mutta ei myöskään pahan henkimaailman olemassaoloa. Hengellinen ja psykologinen puoli kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Vastuullisuuden kannalta on tärkeä ymmärtää, että synti vahingoittaa ihmistä monella tavalla ja että väärillä ratkaisuilla ja teoilla voi olla yllättävän syvälle menevät vaikutukset.
Sen tiedän että hyvinkin syvästä tuskasta, menetyksen kipeydestä ja syyllisyydestä voi selviytyä, ja että siitä voi sitten avautua ymmärryksen lähde itseä ja muita kärsiviä, elämäntilanteissa haaksirikkoon joutuneita kohtaan. Samat asiat, jotka katkeroittavat jos annamme niiden katkeroittaa, voivat muuttua tieksi ulos katkeruudesta, kielteisestä elämänasenteesta. Paljon anteeksisaaneena oppii itsekin antamaan anteeksi toisille - ja itselleen. Näkemään myös itsensä arvokkaana. Ei ansioiden, onnistumisten ja suoritusten kautta niin kuin lapsena oli, että isän hyväksyntä piti ansaita.
Minun subjektiivinen, henkilökohtainen kokemukseni Jumalasta on että Hän hyväksyy minut ehdoitta, mutta ehdoton hyväksyntä on sidottu Jeesukseen. Jumala ei vetänyt minua Jeesuksen luo ja pyytänyt että ottaisin Hänet elämäni sovittajaksi ja Herraksi siksi, että Hän olisi despootti ja tyranni. Hän teki sen, koska muualla ei ole sovitusta. En pysty näkemään vaihtoehtoista tai rinnakkaista tapaa, jolla Jumala nostaisi ihmisen valoon. Minulle Jumalan anteeksiantamus Jeesuksessa on ainoa tie.
Eräs henkilö istahti samaan pöytään katukahvilassa viime viikolla. Minua nuorempi, alkoholin ja karujen kokemusten syövyttämä, kasvoilla katkeruuden vetämät uurteet. Muistin hänet seurakunnan nuortenilloista noin kahden vuosikymmenen takaa. Nainen käärii sätkää äkkinäisin terävin liikkein, katsoo silmiin ja kysyy onko tupakointi syntiä. Loputon suo ryhtyä jaottelemaan asiat. Vastaan etten tarkastele syntikysymystä niin. Näkökantani asiaan on, että jos emme ole kiinnostuneet Jumalasta niin että haluaisimme elämässämme etsiytyä lähemmäs Häntä ja sitten perata pois asioita, jotka rikkovat yhteyttämme Häneen, niin elämäämme joka tapauksessa leimaa synnillisyys. Riippumatta siitä kuinka paheellista tai ehkä hyveellistä elämämme on.
Tämä on minun kokemukseni. Olen tarkastellut elämääni ja pyrkinyt tekemään sen niin, ettei kokemukseni ja vakaumukseni esittäminen olisi julistavaa tai että se olisi sitä mahdollisimman vähän, koska kaikenlainen uskonnon julistaminen on tällä foorumilla kielletty.
Tänään, tänä aamupäivänä minun on ollut sinua ikävä, Valpuri. Joitain aikoja viimeisen vierailuni jälkeen näin unen, siinä oli sinun eteisesi ja pakattu matkalaukku puhelinpöytäsi vieressä. Miksi en silloin soittanut, en tiedä. Ehkä olit jo tekemässä lähtöä. Olisimme hyvästelleet, sopineet että tavataan sitten kotona, paremmissa merkeissä. Soitin muutaman viikon kuluttua. Liian myöhään. Lankapuhelimeesi vastasi toinen. Sinua ei enää ollut täällä.
Jos nyt lähtisin koiran kanssa aamupäivälenkille. Sitten käyn vuodatuksen läpi, korjaan kirjoitusvirheitä ja pilkunpaikkoja ja mietin, jos ehkä uskallan julkaista tarinani.
Kuva nuoruuden päihdevuosilta 1980-luvun puolivälin jälkeen, luultavasti 1986. Viereisessä kuvassa Valpuri, minä ja poikani pian uskoontuloni jälkeen eli luultavimmin kesällä 1990 (usko Jeesukseen oli löytynyt syksyllä 1989). Runon kuvaama irrationaalinen tuskatila kesti ehkä vähän yli vuoden 1991-1992, ja vierailu Valpurin luona tapahtui tuona ajanjaksona, luultavimmin syksylllä 1991 (kaikkia ajankohtia ei niin täsmällisesti muista monen vuoden jälkeen).
"Minun käteni soi" -laulun kursivoidut sanat Jukka Leppilampi. Kappaleesta on olemassa useita versioita, minun ja Valpurin kuuntelema alkuperäisversio löytyy ehkä vielä youtubesta hakusanoilla "jukka leppilampi minun käteni soi".
(Valpurinpäivän muistelma kirjoitettu 1. toukokuuta 2019.)
cc
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit