Vedenpaisumus

Vesi oli noussut vasta puoli metriä eikä kukaan uskonut mitään tällaista koskaan voivan olla käynnissä valvovain' silmäinsä alla. Lenkkeilevät pariskunnat pysähtyivät hyödyntämään taskuissa kantamiaan teknologian hedelmiä, ottamaan valokuvia hauskoista kuvakulmista, että näyttäisi istuvan veden päällä kelluvalla penkillä.

Suloista, mutta samalla karmivaa. Itämeressä kyti muinainen synti, se kyti ja kuten unohdettu tuli se pääsi kasvamaan isännöimään taloa. Se oli nyt tulen talo, ja me olimme tuulessa kylpevä puitava vilja. Mereltä nousi salakavala raikkaus, se pyyhki lävitsemme kuin viimeinen suudelma ennen kuolemaa. Se tuntui hyvältä. Se valoi uskoa patsaiksi asti.

Oli vesi kaikkea muuta kuin kiveä, se lipui leikkipuiston läpi ja Itellan portaille. Silloin alkoivat kysymykset herätä kadun sylkivaahdossa. Tuomionpäivän profeetat alkoivat keräillä lehtileikkeitä jotka tässä vaiheessa vielä muistuttivat isoa kysymysmerkkiä. Rosso-nimisen ketjuravintolan terassille vielä joulukuussa istutetut narsissit nauroivat sille ajatukselle, että luonto eläisi epätietoisuudessa. Ne hukkuivat tietäen kaiken kylmän veden tarkoituksesta.

Vesi nousi ja ihmiset Hakaniemen pysäkillä raitiotievaunusta noustessaan avasivat sateenvarjonsa ja olivat valmiita kahlaamaan torin poikki, ei enää ihmetelty varsinaisesti ensimmäistä hyökyaaltoa. Veneitä oli jo Kauppahallin edusta täynnä, ranta tulvi. Nyt meri hengitti pitkään sisään ja työntyi korokkeidemme ylitse vielä pidemmällä uloshengityksellä. Kolmas Linja oli ensimmäistä kerrosta myöten valkoisen, punaisen, mustan ja harmaan myrskyn vastaanottajana. Oiva oli paikka hukkua vessaan kesken tarpeiden teon.

Me kohtasimme Karhupuiston laidalla, seurasimme palokunnan ohjeistamaa evakuaatiotilannetta sivusta.
-"Aiotko sinä lähteä Helsingistä, kuten on kehoitettu?" Kysyi vaaleat pitkät hiukset omaava karvakauluksiseen nappanahkaiseen takkiin, jossa oli se ällöttävä aiheellisesti unohdetun keltaisen sävy, sonnustautunut mies.
-"En niin kauan kuin minussa on hivenkään sitä päättäväisyyttä, millä alunperinkin on tämä kylmä Pohjola asutettu" vastasi kylmäveristä määrätietoisuutta jokaisella eleellään tihkuva, motoristiliivejä ylpeästi kantava kalju mies.
"Te olette kyllä molemmat täysin sekaisin!" huuti ohikulkeva ja keskustelusta palasen omaan peliinsä sovittanut nainen. Nainen ei ollut ollenkaan tietoinen omasta paniikinsisäisestä varmuudesta. Vaistomaisesti tuo puuma päätti tehdä juuri niin kuin näki parhaaksi, oma pieni todellisuuspako oli varmasti meillä kaikilla mielessä.

Istumme ylämaalla kuten tätä sumuista merellisen kaatopaikan saareketta voi enää kutsua. Kellumme oluttuopeissamme ja heitämme tikkaa ohi. Nauramme vaikka kahlaamme vedessä ja eritteissä nilkkojamme myöten. "-Aika myräkkää" heität astuessasi sisään saluunaan ja sinulle tarjotaan kierros. Olet kuningas kunnes aamulla vedenpaisumus on taas tallisi perukoilla. Siat röhkivät ja kirjoituskoneet purevat. On historia kirjoitettu veden piirtämillä viivoilla kuivassa maassa.

Oli laivojen lastauksen aika ja ystävien erota. Minä toivotin sinulle hyvää matkaa, olit siinä kuin orjien kantamana, ylpeän kauniina ja armeliaana. Sinä katsoit pitkään ja se oli pelottavaa, hyvin hyvin pelottavaa. Sekunnit tuntuivat vuosilta jotka olivat jälkeenpäin ajateltuna oikein hyviä vuosia. Se ei ollut sitä mitä voisi odottaa silmänräpäykseltä, jotain mitä tuntemattomassa on viehättää mieltä. Lauseet kävivät lyhyemmiksi ja jättivät yhä enemmän arvailun varaan. Oli kai kaipauksen vuoro tyynnyttää meri ja todeta ettei se tästä ainakaan laske. Nostin kontit omaan laivaani ja tein siitä merikelpoisen purren hammasta. Samasta hampaasta kohotettiin muinaiset kanteleet maljoiksi äänelle.

Luinen virsi kaikuu Itämeren yössä. Lämmin joulukuun tuuli tuntuu keväältä. Kaikki on ihan sekaisin enkä minä tiedä kuuluuko se tänne. Se ääni jonka meren tyhjyyttä pitäisi kansoittaa. Eikä nämä moottorit, ne eivät kestä veden alaisuutta. Niillä pitää olla oma, kuivan maan laki jota noudattaa ja jonka jalkoihin langeta. En tiedä kuuluuko se tänne, en tiedä enää. Mikä on se ääni joka kuvaa kosteaa? Läiske on liian märkä, sohina liian kuiva. Mikä on tasapainon ääni? Miltä kulta näyttää jos kaikki mikä kiiltää ei ole sitä? Minne moottori kuljettaa jos ei ole kaikua?

Minne suunta näyttää, se sydämen täyttää. Päivä päättyy ja vesi on sana joka kuvaa planeettaamme yhä tarkemmin. Vesimies on ajan määre joka kuvaa hyvin meitä ihmisiä. Me olemme valovuosien päässä toisistamme. Äärimmäinen hukkuminen yhdistää meidät hienoviritteisyyden automatiikalle. Kaikki on valmiina. -Valmista? -Nyt!