Runo kuolleelle äidille tai hevoselle

Joskus tämä kaupunki näyttäytyy minulle väreinä.

Meganenpunaista, lokinvalkoista, hevosenmustaa, tehtaanruskeaa, kahta sävyä magentaa, joista toisesta ihminen lohkeaa irti ja kaatuu kuin terrakottapatsas.

Poltettua savea, kiiltävää emalia, sinistä arabiaa, koukeroisia viivoja jotka jatkuvat kupista pöytään, kättä pitkin kasvoille ja suonistoon. Ihminen kävelee kuin väripanos, odottaa paljastavaa räjähdystä. Siniverinen mustekynä allekirjoittaa sopimuksen puolestasi.

Korkoa korolle, käsi raamatulle, katse taivaalle, keho rannalle.
Väriä pintaan, väriä pintaan, se ei lähde pois, se ei lähde pois, sanoo puhkihiottu suu suihkunkylmästä kopista.

Mitä verhon takana liikkuu? Kuka paljastaa kenen salaisuuden?

Rakkaus on punaista, mutta niin on myös hapenpuute. Hirttosilmukka, ja luomi irtoaa, tai hammas kiskaistaan irti oven välityksellä. Ne ovat kaikki emäaluksen nännipihoilla roikkuvia haavaisia koneita repeytymässä äänettömään tyhjyyteen. Avaruus ja loitontuminen ovat vääjäämättömiä tosiasioita. Pelkäänpä, ettei sille ole vielä väriä.

Kaikki yhden tai ei kukaan kenenkään puolella.

Joskus elämä näyttäytyy minulle väreinä.

Isänharmaata ukinkarvaa, äidin kehon vaaleaa värinää ja sitten ei mitään. Kirkasta valoa ja aukio. Ei tunneli vaan aukio, shakkilauta ehkä, kasvoissani on sotilaan uurteita. Lapsen heleä into, kun se näkee maastopuvun värit ensi kertaa. Metsänvihreää, puunkuorta, varjoja.

Metrokuvioituja verkostoja, niitä pitkin pääsee solulta toiselle. Se ensimmäinen yhteys, jos se jäi viimeiseksi? Entä jos hautaan laskettiin tyhjä kuori, jos äiti on vielä jossain, täydessä technicolor-hehkussa? En uskalla puhaltaa sisäänhengittämääni ilmaa. Jos pelkää jotain, on silloin vielä toivoa. Toivoa ja kipua.

Hengitän ulos. Liekit nousevat taas kuin käärme rottinkikorista. Heinänvärisiä miekkoja, hevosenitkua ja kaksi makaa. Ainoastaan yksi ovi. Rakenteissa roihuaa syyllinen, syyllinen, syyllinen. Katosta tippuu palavia virsiä, on enää musta kirja ja viimeiset sivut. On enää tämä musta kirja, valkoinen taivas ja tuskin enää hirnut.