Tunnen olevani aivan kuin lehdetön puu
syksyn riisuma, pelokaskin,
ennen kuin runkoni jälleen tuuhentuu
koen kaipuun ja pakkasenkin.
On erämaa kolkko ja armoton
sinne omat valinnat vie,
vaan tila tää ei ole loputon
onko edessäin valoisa tie.
Joskus kylmyyttä joutuukin sietämään
niin kova on ihmisen pää,
kokemuksesta oppii myös tietämään
elämässä vaihtelee sää.
Voi kun osaisinkin olla kuuliainen
tasaisempaa olisi taivaltaa,
vajavaisuus ominaisuus on ihmisen
sen huomata jokainen saa.
Kesällä aurinko jälleen kun lämmittää
paremmalta ei tuntua vois,
silmut puhkeaa, lehdetkin vihertää
erämaa on takana, pois.
Iloiten näin kiitänkin taas Jumalaa
on armonsa mittaamaton,
kun syntinsä kerran taas anteeksi saa
yhdyn ylistyskuorohon.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit