Näen pitkän mustan jonon
surusaattueen,
jonkun kyynelnoron
katseen rauenneen.
On yksi erilainen
häntä katsomaan mä jään,
ei näy sädekehää
päällä pään.
On muilla puku musta
hän tyytyy kirjavaan,
ei laske valitusta
ei sure vaatteillaan.
Hän joukosta nyt tuosta
myös siinä erottuu,
ilman kukkalaitetta
ei ole kukaan muu.
Pappi puheessansa
ylistää vainajaa,
näin vasta kuoltuansa
tuon kaiken aikaan saa.
Hän ystävänsä muistaa
kera virheiden,
ei niitä tarvi poistaa
ne tekee ihmisen.
Hän näkee suruhunnun
päällä omaisen,
luona hautakummun
seisoo äiti itkien.
Puhe korulauseineen
tuskin lohduttaa,
vetoaa vain tunteeseen
lisää ahdistaa.
Yksin vihdoin jäätyään
kun poistuu joukko muu,
hän silloin purkaa sydäntään
ääreen kummun polvistuu.
Näin hyvästit hän heittää
ja sijaan seppeleen,
hän ystävänsä peittää
vain alle kyyneleen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut