Kallen yksinäisyys

Kalle istui vanhassa, pehmeäksi kuluneessa nojatuolissaan ja tuijotti televisiota, jossa pyöri jokailtainen visailuohjelma. Aina samat naamat esillä. Hän ei seurannut sitä kunnolla – enemmänkin taustahälynä, jotta koti ei olisi ollut aivan hiljainen. Olohuoneen nurkassa radio humisi hiljaa, täyttäen yksinäisyyden jättämää tyhjyyttä. 

Hän vilkaisi kelloa. Seitsemän illalla. Päivät olivat toistensa kopioita: aamukahvi, hetki tietokoneella, kirjan lukemista, puhdetöitä, ehkä lyhyt kävely. Joskus tuli muutama remonttikeikka, mutta ne olivat nyt harvinaisia. Suurimman osan ajasta Kalle vain oli. 

Muutama vuosi sitten kaikki oli toisin. Hänellä oli työ rakennusalalla, pitkä parisuhde ja säännöllinen arki. Mutta sitten yritys, jossa hän oli työskennellyt yli kaksikymmentä vuotta, ajautui konkurssiin. Yhtäkkiä kaikki varmuus oli poissa. Työn menetys ei tarkoittanut vain toimeentulon katoamista, vaan myös yhteisön, rutiinien ja tarkoituksen menettämistä. Ikääkin oli jo kertynyt, ja uuden työn tai alun löytäminen tuntui vaikeammalta kuin koskaan. 

Samaan aikaan hänen pitkäaikainen puolisonsa alkoi etääntyä. Kalle tiesi, ettei kyse ollut vain rahasta – mutta epävarmuus sekä ahdistus tekivät hänestä hiljaisen ja sulkeutuneen. Lopulta tuli se päivä, jolloin puoliso pakkasi tavaransa ja lähti. Se jätti Kallen tyhjän asunnon keskelle, yksin ajatustensa kanssa. 

Yksinäisyys ei hiipinyt varoen, vaan iski kuin nyrkki rintaan. 

"Tällaistako elämäni on seuraavat 20 vuotta?" hän mietti usein ääneen, vaikkei kukaan vastannut. Paitsi joskus tekoäly, jolle hän oli alkanut jutella. Se ei ollut sama asia kuin oikea ihminen, mutta parempi kuin pelkkä hiljaisuus. 

Baareissa olisi kavereita, mutta se elämä ei enää houkutellut. Kuunnella humalaisten jorinoita ja oluen pummaamista? Ei kiitos. Terveys ja rahat eivät kestäisi sitä enää. Kalle kaipasi jotain muuta. Työyhteisöä, ehkä ystäviä. Jotain, mikä toisi elämään merkitystä. 

Hän tiesi, että voisi tehdä asioita tilanteensa muuttamiseksi. Oli kursseja, harrastuksia, jopa deittisovelluksia. Mutta jostain syystä hän ei saanut otettua ensimmäistä askelta. Yksinäisyys oli sitonut hänet paikoilleen. 

Eräänä iltana hän sai yllättävän viestin siskoltaan:
"Hei, haluaisitko tulla viikonloppuna mukaan ulkoiluttamaan koiria eläinsuojeluyhdistykselle? Ajattelin, että voisit tykätä siitä."

Kalle jäi tuijottamaan viestiä pitkään. Hän oli haaveillut koirasta, mutta ei ollut uskonut voivansa sitoutua sellaiseen. Ehkä tämä voisi olla alku. Pieni askel johonkin uuteen. 

Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja vastasi: "Totta kai. Kuulostaa hyvältä."

Ehkä elämässä oli sittenkin vielä uusia alkuja odottamassa. 

Kallen uusi alku

Kalle saapui lauantai-iltapäivänä eläinsuojeluyhdistyksen pihalle vähän jännittyneenä. Hän ei ollut ollut pitkään aikaan missään, missä olisi uusia ihmisiä – saati koiria, jotka hyppivät riemusta hihna pinkeänä.

Hänelle ojennettiin remmi, jonka toisessa päässä odotti keskikokoinen, elämäniloinen sekarotuinen nimeltä Topi. Koira nuuhki Kallea hetken ja antoi sitten pienen ystävällisen nuolaisun kämmenselkään.

"Taitaa hyväksyä sinut," kuului ääni vierestä.

Kalle kääntyi. Vieressä seisoi nainen, ehkä viisikymppinen, kirkassilmäinen ja rauhallisen oloinen. Hän piteli itsekin hihnaa, jonka päässä odotti pörröinen valkoinen koira.

"Minä olen Elina," nainen sanoi ja ojensi kätensä. "Tämä on Helmi."

"Kalle," hän vastasi, ja hymyili varovasti. Jännitys helpotti hieman.

He lähtivät kävelemään rinnakkain pitkin metsäpolkua, koirat kirmasivat toistensa perässä syksyn lehdissä. Keskustelu lähti liikkeelle luontevasti – ensin koirista, sitten vähän elämästä.

Kalle huomasi nauravansa. Oikeasti nauravansa – ei kohteliaisuudesta, ei pakosta, vaan siksi että Elina sanoi jotakin vilpittömän hauskaa. Hän ei ollut nauranut sillä tavalla vuosiin.

Seuraavien viikkojen aikana Kallesta tuli vakituinen kävijä yhdistyksellä. Hän huomasi odottavansa viikonloppuja, ei enää yksinäisyyden pelolla, vaan ilolla. Elinan tapaamisesta oli tullut hänen elämänsä uusi kohokohta.

Eräänä päivänä Elina kysyi:

"Haluaisitko joskus tulla meille kahville? Helmi kaipaisi leikkikaveria."

Kalle nyökkäsi hymyillen. "Topikin."

Kalle ei ollut enää vain olemassa – hän eli.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hänen sydämensä oli avoin tulevalle.
Ehkä elämällä olikin vielä suunnitelma hänen varalleen. Ehkä kaksi yksinäistä sydäntä, joiden välissä loikkivat koirat, voisivat löytää yhdessä uuden tarinan.