Isänä ja Ukkina oleminen

Minulta kerran kysyttiin, millaista on olla isä. Tunsin sydämeni jyskyttävän rinnassani, jännitys kipristeli vatsanpohjassa. Mutta hetken kuluttua löysin rohkeuden sekä sanat — ujous katosi kuin keväinen usva. 

Isyys on elämäni ylpeyden aihe, mittaamattoman rakas. Muistan kirkkaasti vuoden 1985, kun astelin synnytyssaliin jännittyneenä ja hieman pelokkaanakin. Se hetki, jolloin sain pienen esikoiseni syliini, oli ikimuistoinen — hetki, joka jäi sieluuni pysyvästi. 

Annika, meidän valkohapsinen erityinen aarteemme, toi mukanaan isyyden tittelin ja teki minusta kertaheitolla toisen ihmisen. Vuonna 1990 perheeseemme tuli lisää iloa. Syntyi Sandra, pikkuruinen kaljupäinen ihme. Vaikka hapsia ei ollut, rakkauden määrässä hän oli yhtä suuri kuin sisarensa. Minä olin nyt kahden tytön isä — ja sydämeni oli täynnä iloa. 

Isänä oleminen on paljon enemmän kuin pelkkiä sanoja. Se on rakkautta, vastuuta ja arjen loputonta polkua. Olen vienyt tyttöjä neuvoloihin, vastannut loputtomiin kysymyksiin — joskus epävarmana, mutta aina halukkaana. Olen näyttänyt heille hevosia talleilla, istunut vanhempainilloissa, lukenut satuja, sekä tyhjentänyt pottaa, vaikka oma aikani olisi huutanut vapauden perään. 

Kaikki nämä pienet ja suuret asiat ovat osa isyyden kudelmaa, ja kutoisin ne uudestaan milloin tahansa. 

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastensa kasvua ja näkee heidän silmissään oman peilikuvansa — toivon, ilon ja joskus huolenkin. Isyys on matka, joka ei koskaan pääty. Se on jatkuvaa oppimista, jakamista ja itsetutkiskelua, aina valmis antamaan sekä vastaanottamaan rakkautta. 

Sitten siirrytään Ukin maailmaan.

Vuosien myötä mietin, voisinko vielä jonain päivänä olla Ukki. Ajatus sai sydämeni lämpimäksi.  

Olenhan minä Ukki, jo 4vuotiaalle Aavalle, pienelle, suloiselle tytölle, joka pitää minut nuorena ja muistuttaa siitä, kuinka isyys ja ukkisuus sitoutuvat yhteen rakkauden jatkumona. 

Samoja satukirjoja joita hänen äidilleen ja tädilleen aikoinaan luettiin, nyt saa Aava niitä kuunnella . Pelle Hermanni on myös meidän yhteinen suosikki. Sekä tietysti Ukki joutuu silloin tällöin olemaan hevosena, “joskin jo vanhana Orina.” 

Kun Aava katsoo minuun kauniilla ruskeilla silmillään ja nauraa heleästi, tunnen olevani siunattu kahdesti, ensin isänä ja nyt Ukkina. Tämä on elämän suurinta onnea — sukupolvien ketju, joka jatkuu rakkaudella ja välittämisellä.