Pitkästä aikaa

Eikka seisoi sataman rannassa, katsoen kaukaisuuteen. Laiva lähestyi hitaasti, sen valkoinen runko kirkastui auringonlaskun sävyissä. Vaikka laiva oli monelle vain väline matkaan, Eikalle se oli paljon enemmän, se oli rakkaan Hildan tuonti hänen luokseen, sen saapuminen oli juuri sitä, mitä hän oli pitkään kaivannut. 

Laivan viimeiset kellonhelinät kaikuivat taustalla, Eikka tunsi sydämensä lyövän nopeammin. "Vihdoinkin," hän kuiskasi, kun hän näki Hildan seisovan laivan portilla, hymyillen ja levittäen kätensä kohti Eikkaa. "Vihdoinkin tunnen sinun lämpösi ihooni vasten," hän ajatteli ja juoksi rakastettunsa luo. Hetken päästä hän halasi Hildaa ja kysyi "Haluatko olla äiti mun lasten?" 

Hilda katsoi syvälle Eikan silmiin ja vastasi pehmeästi "Voi kulta, tänään varmasti saat multa." Eikka  ei voinut olla hymyilemättä, vaikka jännitys sekä jäykkyys tuntui koko kropassa.  

Kotiin palatessaan Eikka avasi oven ja pyysi Hildaa astumaan sisään. Eteisessä heidän ensimmäinen hetkensä oli täynnä lämpöä, ja kiihkoa. Vaikka ensimmäinen hiki valui Eikan otsalta, hän ei antanut sen estää asian loppuun käsittelyä. Tempun jälkeen Hilda vihdoin pudotti käsistään matkalaukkunsa, ja he nauroivat yhdessä. "Kuinka hupsu sinä olet," Eikka kuiskasi, samalla kun suuteli Hildaa hellän kevyesti. 

Samassa ovelta kuului koputus. Se oli Tilta, eläkeläiskerhon nuorin jäsen hyvin sympaattinen nainen, joka oli tunnettu siitä, että häntä oli ilo tavata. "Onkos ketään kotona?" Tilta huusi ja astui sisään Eikan ja Hildan luo. Hilda ehti vetää nopeasti tringit jalkaansa, mutta Eikka kiirehti viimeistelemään vaatteitaan, kun housuista oli henkselit kiireessä menneet sikin sokin.  

Tilta nauroi sekä kehoitti heitä rentoutumaan. "Onko jotain salaisuuksia täällä?" hän kysyi, ja vaikka kaikki olikin aivan tavallista, Eikka tunsi, että hänen elämänsä oli juuri alkamassa uudestaan, rakkaus oli palannut, ja siitä oli hyvä lähteä eteenpäin, hymyissä suin.