Minä tajusin, tässä ihan hiljan kuinka hirvittävän paljon sinä minua haavoitit.
Kuinka minä yhä kaihdan katseita etten tulisi huomatuksi ihailluksi koska se on väärin. Se on rumaa, se on pahaa, se on minun syyni.
Niin sinä minut opetit.
Ja miten taitava minusta tulikaan, pitämään etäisyyttä kätkemään tunteeni olemaan viileä tavoittamaton.
Ja tiedätkö mitä? Yhä ne ihastuvat hullaantuvat, mutta minä, minä en enää osaa olla lämmin lähimmillekään.
Niin hyvin sinä minut koulutit.
Ja aina,
kun minä kamppailen osoittaakseni niille, joita rakastan, (Sillä kyllä minä tunnen, vaikka minun onkin niin äärimmäisen vaikeaa sitä näyttää) että minä todella täydestä sydämestäni rakastan, minä muistan sinut. Enkä minä halua muistaa sitä mitä sinä sait aikaan, sillä Niin, joskus minä rakastin sinuakin.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Suosikkeihini tämän lisäsin. Mielettämän hieno.
Siinä ne ovat kauniina nauhana minun ajatukseni sinun kynästäsi tulleina. Aina joskus tulee juuri tuollaisia tajuamuksia siitä, miten kovasti onkaan ollut haavoitettu. Ja koko ajan sitä järjellään taistelee niitä syvälle piirtyneitä oppeja vastaan. Miten syvällä ne voivatkaan olla! Niin taitavia, opetettuja, koulutettuja. Otsikko jää mieleen elämään. Joskus vannoin, etten ikinä ainakaan katkeraksi rupea. Peloiltani en taida ehtiäkään. Mutta runosi verran ihmisille tarinaa siitä, miksi katkeruus voisi olla ihan ymmärrettävää. Tosin paljon haavoitettua katkeruus haavoittaisi vain lisää - annanko siihen luvan?
Tähän runohos oot kirijoottanu mun ja hyvin monen muunki elämänkerran.
Huippu-upeeta !
Tämä runo jäädytti minut näytön äärelle, imaisi mukaansa, kuin maailman suurin pyöre. Pidin, siis todellakin tykkäsin runostasi ja paljon. Taitava, täydellinen ja niin osanen minunkin elämääni, tarinaa.