Of heart of 🖤's
Synkissäkin huoneissa soivat ikuisuuden kellot
:
tähtien sanat tuikkivat
maailman olevan loputon.
Harrastan klaustrofobiaa,
aorttani kaivatessa
jotain muuta tunnetta sisälleen,
kuin elämäni paino.
Harrastan kosketuksenkaipuuta
ja halua paeta.
Harrastan korkeiden paikkojen pelkoja.
Totuuden kohdatessa tyhjyyden
onko kuva mustanvalkea
vai vain harmaa?
Missä onkaan antiikkinen kartta,
missä on maailmamme reuna,
jolta pudota?
***
Hedelmät punnitaan pareittain
kuten tunteetkin -
sykleissään syntyvät -
nuo nuoret perkeleet.
Olenkohan askeleen kevyempi
saapuessani lopussa Osiriksen luo?
Varsin viatonta elän ja näyttelen,
vaan on minussakin kulumat ja tahrani.
Ei eksynyt laivani satamaan
jolla vietettiin Venetsian illat.
Vanhat elokuun yöt
ja haalistuneet kuvat
(haikeat huokaukset)
kirjoissa kuluvat.
***
Kuinka kuvan muistinkaan kauniina,
vaikka nimen unohdin jo?
Aika katosi, seura oli väärä -
olisin lähtenyt aatosteni rantaan.
Jossa hietikkoon haudattu aortta,
merestä nousevat kuplivat aallot
olisivat kutsuneet ihon alastomuutta,
koska maailma on loputon.
Ikuisuuden kellot kuolemattomuuttaan soivat.
Synkkyydellään loistavat jopa kuolleet tähdet.
Rinnassani jälleen herää ahtaanpaikankammo.
Kadotinko jotain
kotimatkalla?
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit