Nimetön
Liekkö tähän elämä tullut. Ihmetellä kaikkea niin pientä, niin merkityksellistä, kun samalla turtuu asioihin niin isoihin.
Varpunen lintulaudalla...
Niin viaton, mutta niin kuolevainen pöllön kynsissä.
Pelto metsän keskellä...
Niin puhdas, mutta niin sateen armoilla.
Mutta en kiellä. Sitä miten opin olemaan näin. Näin kylmänä, vaikka pakahdun taakkani tuoman painon alla.
Ketä syytän? En ketään, en edes itseäni, sillä enhän edes tunne häntä tai itseäni.
Olen sokea, joka näkee, mutta vain kipua. Vaikka janoaa onnea kaikelle.
Sillä kuin muuttolintu, tiedän tieni, tiedän haluni. Tiedän mikä on ilo.
Kuin hyväksyntää etsivä hölmö, etsin paikkaani, en tiedä missä se on. Tiedän mikä on suru.
Tunnen tuskasi, kuin tuntisin omani.
Olen tai en ole, olemme samaa kumpikin.
Kalliota, elämäksi kutsumamme sateen kulutuksessa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit