Jos annetaan taivaankannen kaunein nainen,
siitä mestariteokseni maalannen.
Vaikken kaksinen maalari, juopon tuuri
juovun silmistään ja humalani suuri.

Siveltimellä Sinut, peilit siniset
katseesi hellä, sormeni pensseliset.
Pakko blandata, koska Sinut laveeraan,
sinisyyllisyytesi auringonkultaan.

Voisko tää olla se silleen loppumaton?
Lisäis kaunista silloin kun kaunista on.
Klisheet suhistava, ei muuta keinoa
jos sydämeni lukee Eino Leinoa.

Kai iän voi mies miettiä viimeistä sanaa,
mut miettimisenkin oltava ihanaa!
Nyt palaan hetkeksi sinne taivaalleni,
värit suudeltava, ne säilyttääkseni.

Kai kuvilleni vain laulan, se riittäkööt
muut sanoista teot rakkauden niittäkööt.
Jos viel jatkan, työnnän kurkkuun sen edestä,
sormet nauttivat lämpimästä vedestä.

Nyt elementeistä vielä tuli ja maa,
niin tunteeni yli, mutta uskottavaa.
Vielä yksi, kenties värssy viimeinen,
siinä me Vegasissa ja Elvis: amen.

Eikä mitä, matka jatkuu, alkoi vasta!
Tiepoliisi ajaa pois suutelemasta.
Palatkaa heti takas sinne kauniiseen,
sinne mistä lähditte, sinne siniseen.

Hetkonen.. nyt mä keulin, ei vielä meitä.
Yksin mä harjoittelen pusuilmeitä.
Mutta ne peilit, ne sinertää edelleen,
kun takkini eteisestä hakemaan meen.

Taidekaupan ukko kysyy: minkäväristä?
Näytän sun kuvaa ja sekin alkaa täristä.
Ei meillä tommosia, tarttis sekottaa!
Tuon taivaalta rasteripisteitä ottaa.

Okei, ei kai musta taiteilijaa sit tuu,
miehen pelastaa vain se, jos se sokeutuu.
Ja muistin korjaa näyttävä suruaika,
kun poissa mielestä se sininen taika.
















​