menkää hyvällä onnella!
sillä oli tapana hihkaista, kun milloin mihinkin suuntaan lähdettiin. isä itse ei ollut vierivä kivi.
isä oli sitä sammalta aina samalta mättäältä syövä lammas, kiltein kaikista.

yhden kerran se antoi isän kädestä.
oltiin naapurin Kallen kanssa vedetty serpentiiniä tien yli, jotta tarttuis autoihin, vissiin vappu. säikähti varmaan, ressu.
kun silleen tien yli, pojat polvenkorkuiset.

sitten ollaan jo Fiat Unossa kyntämässä kohti Turkua, paskat Samickit takana. mun rumpuope oli kertonut isälle, että Soitin Laineelta löytyy hyvää settiä. sinne siis.
vaan pihinä äijänä se ei antanut pannuja vaihdossa, kun tarpeeks ei tarjottu. takaisin tullessa pikku Unossa sit vanhat pannut ja uudet kannut. hetken aikaa oli pojalla mustavalkoinen tuplasetti!

kolmas muistiainen jostain Kurun mettästä.
isä poimuroi puolukoita, mulla hirmee krapula edellisillan rokkiriennosta. varmaan velvollisuudentunteesta lähtenyt mukaan, katumusiikista katumusharjoitus. hiljaisen tylytyksen mestari se osasi olla. piirtelin ja runoilin vaan siellä mettässä, toisen kerätessä.
en varmaan tuota muistaisi, ellei se A4 olisi edelleen tallella.

viimeinen kuva, vanhin ja väkevin.
siinä lumpionkorkuinen minä kuulee aamuoven takaa keskustelun, jossa isä kertoo äitelle unestaan, missä ukki morjestaa sen viimeisestä veneestä. hetken päästä pirisevä lankapuhelin ei yllätä. isä ei siihen halunnut vastata. pitkään epäilin tämän olevan pikkumielessä kasvanutta kuvitetta, mutta loppumetreillä sain ongittua isältä tuon todella noin tapahtuneen. sitä en tiedä, kuinka usein sillä ehkä oli tapana samaa unta nähdä. vuosikausia mietin pyytäväni isältä samanlaiset morot jos mahdollista.
en uskaltanut. en hennonnut, isä pelkäsi loppua loppuun asti. se oli surullista.
ei ole enää. oon melko varma, että se meni hyvällä onnella.