Toiveajattelu

12.7.2012

"Miten sä kestät kaupunki elämää? Tai siis onhan siellä varmaan siistiä mutta siellä ihmiset ei ole kovin ystävällisiä..ainakaan mun kokemuksen mukaan" Kävelimme pitkin rantaviivaa. Hiekan kuumuus ja veden raikas viileys tuntui ihanalta paljailla varpailla. Aurinko oli jo laskemaan päin ja väritti taivaan upeilla oranssin ja punaisten eri sävyillä.
"Siellä on kyllä melko erinlaista ja oon tottunut elämään jo niin ettei kaikki se hälinä enään häiritse. Mutta kuten varmaan jo huomaat osa minusta on ruvennut jo kaipaamaan tänne." Pysähdyin hetkeksi katselemaan veden tyyntä pintaa joka tuntui vievän koko horisontin itselleen. Nappasin kiven jalkojeni juuresta ja heitin sen laiskasti veteen rikkomaan tyyneyttä.
"Aivan varmasti kukaan ei haluaisi asua siellä jos tietäis millaisia paikkoja täällä on." Jeremy virnuili omahyväisesti.
Katselimme hetken vaiti toisiamme silmiin. Jeremy näytti niin turvalliselta.
"No miten koulussa? Joko oot löytänyt kivan kisumirrin kainaloon." Tuuppasin häntä leikkisästi nyrkillä käsivarteen.
"Blääh.. ei sopivia ehdokkaita. Onko kaikki tytöt tosiaan niin pinnallisia?" Jeremy sanoi kuin puhuisi omalle mielikuvalleen.
"En siis missään nimessä tarkota sua.. sä oot niin.. erinlainen kun kaikki muut keitä tunnen." Hänen poskensa punehtuivat hieman.
"Ehkä etsit väärästä seurasta"
"Niin ehkä. Lehtiä jotka kertoo miten täytyy elää ja se kaikki meikin määrä! Kuin suuri massa pandakarhuja" Jere huudahti huokaisten.
"Ei siis pandakarhuja."
"Eikä typeriä lehtiä"
Katseemme käväisi toisissamme ja yhdyimme yhteiseen nauruun joka kaikui kallion seinistä. Jeremyn kanssa oli samanlaista kuin aina ennenkin, niin helppoa. Oli helpottavaa huomata että maailmassa oli asioita jotka ei muuttuisi koskaan.

Mahani murisi vihasena ruokaa, enkä edes muistanut milloin viimeksi olin syönyt.
"Aika käydä tankilla" Jeremy tokaisi, tarttui kädestäni ja yhdyimme juoksuun. Juoksimme rannan toiselta puolelta lähtevälle polulle joka vei metsän läpi kunnes pääsimme tutuille pelloille.
Emme menneet tielle joka vei pappani tilalle vaan juoksimme vanhan ladon ohi tielle joka vei Randallien tilalle. Asia häiritsi minua hetken verran kunnes annoin tuulenpuuskauksen viedä ajatuksen mennessään ja lisäsin vauhtia. Jeremy otti sen haasteena ja riemukas juoksumme vaihtui kilpailuksi. Kun vihdoin olimme pihatiellä juoksumme hidastui kävelyyn.

"Hah voitin!" Huokaisin läähättäen.
"Ei ollut reilua, sait varaslähdön! Aivan taatusti voittaisin jos kisa olis rehellinen" Jeremy puhisi selvästi kiukkuutuneena häviöstä.
"Hei on asioita jotka ei muutu: et koskaan voita mua juoksukilpailussa" Nauroin hieman ivallista nauruani ja hetken säikähdin itseäni kunnes muistin että tällainen minun kuuluukin olla, ilman suojakilpeä.
"Sulla on pitemmät jalat! Mutta on totisesti asioita joissa oon sua tuplasti parempi."
"Toki, mitähän ne mahtavat olla?"
"Hah! Syön sua paljon enemmän ja paljon nopeammin, siinä oon mestari" Jeremy esitteli teatraalisesti hauiksiaan ja käänteli niitä eri kulmiin.
"No murr, oikea muskelimies!" Räkätin oudolta kuulostavaa naurua, joka oli melkein mahdotonta tulla minun suustani.

Jeremy lähti juoksemaan sisälle, merkiksi kilpaulun alkamisesta ja minä jäin tönöttämään pihatielle ihmetellen juuri löytämääni osaa itsestäni. Tunneryöppy valtasi minut syleilyynsä, se aaltoili helpotuksen ja säikähdyksen rajamailla. Kaikki tuntui liian teräväpiirteiseltä. Tunsin olevani erinlainen. Pyyhkäisin poskelleni vierivän kyyneleen nopeasti pois samalla kun tajusin.
Olin onnelinen.

Jatkuu..