Satellite Heart(Jatkis)

9.7.2012

Sade piiskasi heinäladon peltikattoa. Näppäilin hajamielisesti kitarani kieliä, tuijottaen en mihinkään. Rakastin tätä paikkaa, olin aina rakastanut. Tämä antoi pieniä lohdun tunteita elämääni, pieniä hengähdystaukoja. Aikaa paeta hetkeksi pois kaikesta sotkusta. Kun tuntuu ettei mikään suju ettei ole voimia jatkaa,täytyy ottaa etäisyyttä asioihin- niin äitini opetti minulle pienenä ja näytti minulle tämän paikan. Hän oli käynyt täällä lapsuudestaan asti, kunnes koko paikka tyhjeni hänestä.

Keräsin ajatukseni kokoon ja palasin takaisin todellisuuteen. Oli jo myöhä ja minun aika lähteä takaisin ennenkuin kukaan huomaisi poissaoloani. Pakkasin kitaran laukkuun ja vedin takkia paremmin ylleni. Vaikka olikin kesä oli hyvin viileää vaikkakin sade tuntui myös hyvin miellyttävältä lämmintä ihoani vasten. Kävelin metsän reunalta pellon läpi kastellen kenkäni ja sukkani, toivoin hartaasti etten vilustuisi. Valoja ei ollut muuta kuin täysikuu joka sai hetken tuntumaan taianomaiselta.

"Rosalie, hei!" Tummahiuksinen poika huusi ja otti muutaman juoksuaskeleen luokseni.
"hei" sanoin väläyttäen hienoisen hymyn. Jeremy-hän oli niin komea, joskin liian nuori minulle. Vaikka kasvoimme lapsena yhdessä ja olimme hyviä ystäviä tie vei meidät aina erillemme. Lopulta muutimme pysyvästi kauemmas kotitilalta jonka pappani omisti, jotta äiti pääsi helpommin kisamatkoille jotka vei hänen lähes kaiken aikansa. Mutta silti rakastin aina kun pääsin hänen mukaansa-tai siis melkein aina, toivoin ettei viimeisintä olisi ollutkaan. Säpsähdin kun Jeremy hätisti minut pois mietteistäni. "Voou, taitaa täyskuu tehä säikyksi" Jeremy virnisti suoralla hamasrivistöllään. "Ajattelin vain etsiä sut käsiini kertoakseni että pennut ovat syntymässä. Ehkä haluaisit tulla katsomaan?" Hän kiemurteli hieman ja potki soraa jalkojensa alla. Tiesin että hän oli innoissaan kun vihdoin oli joku syy miksi voisimme viettää taas aikaa yhdessä. Olin kyllä itsekkin innoissani että voisimme ehkä jälleen olla ystäviä, niinkuin lapsena. "Tai siis kun tämähän oli niinku yhteisprojekti ja ne pennut on myös sun ja niinku.." hänen äänensä hiipui vain kuiskaukseksi. Hän otti vihdoin suoran katsekontaktin silmiini ja tuijotti niitä kuin anoen.
"Tottakai mä tuun! Ei sellaista voi jättää välistä. Yhteisprojekti, eikö niin" Sanoin ja vinkkasin kömpelösti silmääni liittolaisuuden merkiksi. Jeren ilme koheni silmissä korviin asti ulottuvaan hymyyn ja päästi lapsellisen riemun huudon.

Otimme pappani avolava-pakun ja ajoimme Randallin tilalle. Se oli pieni, lämminhenkinen, mullikoitten kasvatusta harjottava tila. Lisäksi Randallit kasvattivat susikoiria, erittäin hienoja yksilöitä. Niistä yksi oli nyt saamassa pentuja joka oli astutettu minun koirallani, joten puolet oli siis minulle vaikka sanoin etten haluaisi kuin yhden itselleni ja loput voisi myydä tuloiksi Jeren hyväksi. Heillä oli toisinaan hieman vaikeaa raha asioissa ja autoimme pappani kanssa mielellään. Aina avun vastaanottaminen ei ollut heille mieluisaa puuhaa sillä Thomas- poikien isä tunsi syyllisyyttä että jotui turvautumaan muihin, parhaaseen ystäväänsä-pappaani.
Hyppäsimme autosta ja juoksimme sateelta suojaan navettaan jossa pennut syntyisivät.
"Iltaa Thom, mieten on sujunut?" Kysyin yhstävällisesti ja näin kaksi pientä limaista pentua jo syntyneen. Se oli lohdullinen näky, uusi elämä sai alkunsa.
"Hei Rose. Ihana nähdä sua pitkästä aikaan, lempityttöäni." Thom huikkasi karsinan pohjalta. "Jere, toisitko pyyhkeitä?" Ripustin takkini karsinan oveen ja asetuin Thomaksen avuksi. "Usko pois, pian kyllästyt läsnäolooni" Sanoin virnuillen ja näin silmäkulmastani Jeren hymyilevän leveästi tyytyväisenä uuteen tietoon.

Yö oli pitkä ja uuvuttava, mutta kaikki sujui kuitenkin hyvin. Kaikenkaikkiaan viisi pentua elävöitti nyt tätä tilaa. Olin hyvin väsynyt ja hyväksyin tarjouksen jäädä yökylään.
"Sä voit ottaa mun sängyn nii mä meen tohon sohvalle vaikka." Jeremy sanoi uupuneena. Vilkaisin huoneen perällä olevaa sohvaa ja päästin väsyneen naurahduksen.
"Susta tulee liikuntakyvytön viikoksi jos sä tuohon meinaat ahtautua, ja takuulla Thom tarvii apua nyt kun on vielä viisi eläintä lisää hoidettavana." Jere vilkaisi hämmästyneenä minua ja punnitsi mielessään muita vaihtoehtoja. "Älä höpötä, ystäviähän tässä ollaan joten kai me voidaan vierekkäin nukkua?" Vilautin hienoisen hymyn ja toivoin vain pääseväni pian nukkumaan. Kuvittelin kuinka hermostunut nukkumatti oli tällähetkellä. Naurahdin typerälle mielikuvalle päässäni- valvominen tosiaan tekee tepposia. Jere nyökkäsi vain myöntymsien merkiksi ja vaivuimme mollemmat hetkessä uneen.

"Huomenta Rose! Ajattelitko kuorsata koko päivän?" Jeremy keikkui kasvojeni yllä hampaat vilkkuen. Olin täydellisen raukea. Halusin venyttää tätä hetkeä. Oikeastaan en halunnut vielä herätä ja sitä Jere ei halunnut hyväksyä. Hän veti verhot ikkunan edestä ja päästi aamuauringon-tai luultavasti jo päivänpaisteen- tayttämään huoneen kirkkaalla valollaan ja kuumalla lämmöllään. Vilkaisin nopeasti kelloa ja toivoin samalla etten olisi tehnyt sitä.
"hitto" sähähdin kun tajusin että olin nukkunut liian myöhään ehtiäkseni enään näkemään ystäviäni sovitusti.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus olla ilkeä.." Syyllinen ääni värisytti huonetta.
"Ei emmä sitä, myöhästyin jo sovitusta tapaamisesta" Punnitsin samalla mahdollisuuksiani ehtisinkö enään, ollakseni tyylikkäästi myöhässä. Taisi olla vain parempi jättää välistä. "Sori mun vika, en tohtinut herättää sua kun näytit todella tarvitsevan unta. Toivottavasti en sotkenut pahasti sun aikatauluja, sulla kun on aina kiire" Pettymys ja surumielisyys huokui hänen kasvoillaan ja väänsi hänen suloiset, lapsenomaiset kasvot ilveeseen mitä ei missään nimessä haluaisi nähdä niin vilpittömissä kasvoissa, kuin veisi lapselta tikkarin, yhtä myrkyllistä katsoa. Hengähdin syvään ja vedin sitten kasvoilleni korviinulottuvan hymyn saadessani idean. Nyt oli aika lämmittää viilenneet välit saadakseen takaisin tosiystävän.
"Mitäs tänään tehtäisiin?"
Huikaiseva hymy taisteli kilpaa auringonsäteiden kanssa.

Jatkuu..