Wrong Time Capsule

Istuin kahvikuppi kädessä,
upposin ohitse virtaavaan Tonavaan.
Rakastin sen ympärillä kiemurtelevaa kaupunkia,
Idän Pariisia, jossa näin
kasvoillesi heijastuvat elokuvat ja
värien karkelon, joka ystävillesi läikehti ja
ja peikonlehti yski savua
Leonard Cohenin tahtiin.

Kuiskasit sanan
”Olet ihossani, rakas”
tartuit reiteeni
ja Cohen vaati meiltä tarinan.

Tanssita mut nyt, joki, rintojesi hekumaan:
tunnen sut siinä.
Tanssita, keinuta ja anna kietoa,
rakastaa, ymmärtää punaisesi.
Tunnen sut siinä, maailmojeni loppu,
sinä menneisyyteni mahtava Moloch,
jälleen olen vain savuava raunio.
Tunnen sut siinä, vieras.

Soita mulle sykkivien sormiesi valssi,
soita se laulu, jonka tapaamisemme teki.
Kerro se tarina,
jonka tähti olen minä, jonka sankari olet sinä!
Se ei ole rauhan ja metsän tarina,
siinä kaupunki polttaa meidät poroksi
ja saa sinut yskimään
vielä yhden kerran.
Siinä rakkaus ja lämpö ovat liikaa ja liikaa ja liikaa
kestettäväksi yhdelle tähdelle.
Niin se pakahtuu hetkeen, ihmeeseen.

Soita se laulu, jonka kirjoitit keväästä,
kun elämä oli aluillaan,
se laulu, jossa olin lintu, olit karhu ja putosimme koskeen,
lintu kietoi siipensä karhun kainaloihin,
sulki silmänsä, odottaessaan tunsi tutun tuulensa, tietää
ettei halua koskaan koskaan erota.
Karhu ajatteli mättäitään, joilla tanssi,
marjojaan, jotka lauloivat, aurinko joka vain häntä tarvitsi.
Katsoi humalaisia käsiään, näki niissä rakkauden.
”Tätä on onni.”
Ilman läpi tanssimme, tuulen verhot ovat suudelmiamme.
Soljumme ikuisuuteen, kaunis ajatus lopussa.

Unikkopelto meidät lopulta murentaa -
maailmansotien sotilaat allaan.
Soita se laulu, kun rakkaus alkaa.
Maalaa se kertomus, kun elämä loppuu.
Soita se Laulu, kerro se Tarina.

Vaalea alaston kehoni loikoilee
unikkojen karvaisella pellollasi.
Juna ryskyttää, viheltää, kummastelee
uneksuvaa kesäistä keijua
ja hänen päällään raukeaa tummaa nuorukaista.
Hymyilen auringolle,
lupasit nämä säteet, siniset Kuun punaiset satumaiset saavat minua hyväillä
lupasinhan sulle alastoman, rajun itseni,
tuhansin suudelmin peitetyn rakkaani
rakkauden syvyiset haavat.

Se yksi valkoinen hetki sanoi,
”Voi Luoja, tämä on vaikeaa.”
Anna mulle kaikki tai ei mitään,
en enää odota haluan
kaiken heti!

Antaa lanteiden antautua sille,
sylin huojua kohti Budapestin taivasta,
ottaa sulta kaikki alaston kiihko,
varastaa verinen vihainen suudelma,
vaatia ankaraa Babylonin rakkautta,
jotta tietäisin kumpi minut omistaa:
aurinko vai sinä.
Mutta kuitenkin, lupasin
odottaa, ennen kuin oksat katkeavat,
haava syvenee solaksi.
Odotan, kihlaa mut, aurinko.
Iloni, nauruni, riehakas tanssiva minä
olen sulle jo liikaa.