Musta jää

Tunnen kahleet, en näe eteeni.
Askel askeleelta
pimeässä
menneisyys kannoillani kuin varjo,
ei hellitä otettaan.
Musta jää on petollista allani,
railot eivät koskaan
jäädy umpeen.

Taistelen hävitäkseni,
nauran tunteakseni surun
entistä tukahduttavampana.
Aion uskaltaa,
pelko ei anna lupaa luottaa.
Lausumatta jääneet sanani
sisälläni aivan kuin eivät olisi edes
omiani.

Päästän irti, hopeinen kylmyys kietoo
syliinsä. Varjoni ei seuraa,
toivoo löytävänsä uuden ruumiin
piinattavakseen.
Pinnan alla minuun ei enää satu.

Valkeat liljat hohtavat tummaa kiveä vasten,
kuura punoo ohutta seittiään
merkiksi enkeleille.