Nostan rantavedestä pääni kokoisen kiven. Se on kevyen tuntuinen veden alla, mutta nosto pinnasta ylös vaatii kaikki voimani. Kannan sen sylissäni horjahdellen ja ähkien rannalle loivan kallion kupeeseen. Silitän pyöreän kiven tummaa kosteaa pintaa. Se tuntuu sileältä kuin iho. Alan vierittää kiveä loivaa kallion syrjää ylöspäin kohti sitä paikkaa, josta kerran työnsin vierimään alas veteen. Sinne rantaveteen se jäi vuosikymmeniksi, kunnes sen löysin uudelleen ja muistin mitä kauan sitten tapahtui. Halusin vain silloin nähdä, miten se kolisten vierii kalliota alas ja loiskahtaa veteen. Olin vain silloin utelias ja kaikkea tutkiva pikkupoika.
On keskipäivä. Lämpö on alkanut jo kuivattaa kiven pintaan vaaleampia laikkuja, jotka laajenevat, kun aurinko katsoo kiveä kirkkain silmin iloisena jälleentapaamisestaan.
Kas siinä sinä olet, nuoruuden ystäväni. Olet vielä niin nuorekas, aivan samannäköinen kuin lähdit kiivaasti vierien pois. Et hyvästejä jättänyt silloin. Muistan sen päivän, kun suruissani menin pilven taakse. Päiviä satoi sen jälkeen, oli koleaa ja myrskyistä. Oi, kuinka iloinen olen, kun palasit. Olen odottanut tätä päivää. Tervetuloa kotiin!, se puhelee korkealla sinisellä taivaalla lämpöisellä äänellään. Tämä on onnenpäiväni, se sanoo.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut