Kukkanainen

Eteisessä oli matkalaukku. Se oli erikoinen, violetin värinen, missä oli sikin sokin erikokoisia ja -värisiä pilkkuja, kuin hullun taidemaalari olisi käynyt hurjistuneena sen kimppuun. Muttei laukun omistajallakaan aivan kaikki inkkarit kanootissa olleet, hän oli itsekin kuin tuo pahainen matkalaukku, yksi suuri värien sekamelska. Hän saattoi kulkea kesät talvet erivärisissä kesämekoissa, useimmiten keltaisissa. Ja nyt nainen oli muuttanut meille.

Hän ilmestyi olohuoneeseemme silloin, kun emme osanneet mitenkään odottaa moisen väriläiskän ilmestymistä elämäämme. Maailmamme oli harmaa ja niin tyhjä, niin tyhjä! Päivämme täyttivät kirjojen lukeminen, useimmiten takkatulen loimussa. Useimmiten siemailimme samalla joko kaakaota, tai tiikerin päiväunta, isän lempi teemakua. Aivan kuin yleensäkin, istuimme upottavissa nojatuoleissamme kirjojemme maailmaan syventyneinä, ettemme aluksi huomanneet kenenkään tuloa. Vasta kun kuulimme painavan matkalaukun tömähdyksen lattiaa vasten, älysimme nostaa katseemme ylös kirjasta. Ja siinä hän seisoi, punaiset huopikkaat jalassaan ja kysyi yösijaa, sillä hän oli eksyksissä.
Katsoimme toisiamme kummeksuen, kunnes isä teki päätöksensä ja antoi naisen jäädä. Mitäpä haittaakaan noin pienestä hentoisesta ihmisestä voisi olla? Nainen hymyili isän vastatessa ja hänen silmänsä olivat lämpimämmät kuin takasta hohkaava tuli.

Hän oli tullut jäädäkseen ja toi mukanaan valon, jota meidän talossamme ei ollut nähty sitten äidin äkillisen poismenon. Meidän suureksi yllätykseksemme hän toi mukanaan kukkia, paljon kukkia. Pian koko talo oli täynnä niitä, erikokoisia ja monia erivärisiä. Hän toi myös mukanaan musiikin, kummia lauluja, joiden sanoja emme ymmärtäneet ja hempeästi soitetut kitaran soinnut.
Useimmiten koko keittiö tuoksui hänen ansiostaan erilaisille leipomuksille, jotka maistuivat aivan taivaallisen hyvältä. Hänestä ei voinut olla pitämättä, vaikka hän hieman omituinen olikin.

Tuli kesä. Hän vei meidät ulos, viettämään sinne aikaa. Siemailimme edelleen teetä, mutta käsissämme ei ollut enää kirjoja, ne olivat vaihtuneet tarinan kuunteluun.
Hän kertoi meille hupsuja juttuja leppäkertuista, vihreistä niityistä ja keltaisesta auringosta. Hän tarttui meitä kädestä ja kutsui meidät hulluttelemaan kanssaan.
Pitkän päivän jälkeen aurinko alkoi painua horisonttiin. Ilma alkoi viiletä. Kiedoin takkia paremmin ympärilleni ja lähdin siirtymään sisälle. Kun sain oven auki, tajusin että kukkanainen ja isä eivät tehneetkään samoin, vaan he olivat jääneet pihalle. Kun katsoin ikkunasta ulos, isä piteli kättään kukkanaisen ympärillä ja yhdessä he tuijottivat taivaalle, ihaillen auringonlaskua.

Lämpimät viikot kuluivat, isä ja kukkanainen tuntuivat koko ajan läheisimmiltä, mistä olen mielissäni, sillä pidin kovasti kukkanaisesta. Nytkin he istuivat sylikkäin, toisiinsa silmiin uppoutuneina. Tavallisesti sellaisen hempeilyn näkeminen toi suuhuni yli-imelän mansikkavaahdon maun, jota jouduin syömään ison annoksen aikaa sitten Helga-tädin luona. Mutta ei nyt, olin vain onnellinen heidän puolestaan.
Hän alkoi jälleen kertoa meille tarinoitaan, tällä kertaa isoäidistään, jolla oli puujalka ja musta lappu silmässään. Hän oli väittänyt seilanneensa seitsemän merta, vaikka ainoa vesialue, jolla hänen kerrottiin seilanneen, oli heidän talonsa takana oleva lampi, joka kuhisi sammakoita.
Isoäidiltään hän oli värikkään laukkunsakin saanut, koska hän oli ainoa, joka oli uskonut hänen hurjiin tarinoihinsa.
Laukku oli kulkenut kukkanaisenkin kanssa jokaisella matkalla ja hän kertoi pitävänsä siitä kovasti. Enää minäkään en pitänyt laukkua hupsuna, vaan minusta se oli kovin kaunis, kaikkine väreineen.

Eräänä päivänä, kun tulin ystävieni luota, talossa oli hyvin hiljaista. Se ei ollut normaalia, yleensä talosta kuului kukkanaisen hyräily tai nenään kantautui keittiöstä leivosten haju. Hiljaisuus teki minut hermostuneeksi.
Etsin koko talon. Kukkanaista ei näkynyt missään. Kaikki hänen kukkansa ympäri asuntoa olivat kyllä paikoillaan, samoin muut tavarat, mutta hän itse oli poissa. Oloni muuttui koko ajan levottomaksi, näin ei koskaan ollut käynyt.

Oli kulunut viikko hänen katoamisestaan. Olimme survoneet katoamisilmoituksia jokaiseen mahdolliseen paikkaan, ilmoittaneet poliisille ja koettaneet itse epätoivoisesti etsiä häntä joka paikasta. Mutta ei mitään, ei pienintäkään johtolankaa ollut löytynyt.
Tiesin, etten koskaan saisi mielenrauhaa, ellemme löytäisi häntä. Jäisin iäksi arvuuttelemaan, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut.
Isäni, vaikka poissa tolaltaan oli hänkin, yritti saada minua ajattelemaan muita asioita. Siispä päätin lähteä metsään, pienelle kävelylle. Ehkä se saisi ajatukseni edes hetkeksi toisaalle.
Kuljin hiljaisia metsäpolkuja, astuin vahingossa käpyjen päälle ja säikähtäen oravia, jotka lähtivät peloissaan kipuamaan ylemmäksi puuhun, kun kuljin niiden ohi. Mutta metsässäkään ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Ehkä kukkanainen oli lähtenyt tuttaviensa luokse, kertomatta vain meille. Ehkä hän palaisi huomenna ja ihmettelisi, miksi olemme olleet huolissamme hänestä. Tai ehkä hän järjestäisi jonkinlaista yllätystä. Mutta ei. Ei hän voisi tehdä meille näin, antaa meidän olla huolesta sekaisin. Vai lähtisikö hän elämästämme yhtä varoittamatta, kun hän oli saapunutkin.
Kesti hetken ennen kuin tajusin, että kukkia oli molemmilla puolilla polkua. Ennen ne piristivät minua, mutta nyt ne saivat minut vain surulliseksi, ajattelemaan kukkanaista.
Silti lähdin kävelemään polulta pois, aivan kukkaniityn keskelle, kuin olisin halunnut varta vasten piinata itseäni.
Pian olin aivan kukkien ympäröimä, ne olivat violetteja, keltaisia, oransseja ja monen muun värisiä. Kukkanainen olisi varmasti pitänyt näistä, ajattelin.

Ja niin hän pitikin. Sillä siellä hän makasi, keskellä noita kukkia, sydän pysähtyneenä, kalmankalpeilla kasvoillaan onnellinen hymy.