Kuulostaa hiukan hölmöltä kirjoittaa ajatuksia tänne runoihin, koska tämä ei ole varsinaisesti runo. Ei tarinakaan. Vain ajatuksia. Kirjoitan näin, koska tänään elämä tuntui merkitykselliseltä, melkein elämiseltä. Melkein.
Olen 17-vuotias ja elän vilkasta ikäisteni naispuolisten elämää. Olen kokoajan tekemässä jotakin, menossa jonnekkin. Ensimmäistä kertaa tänään aukaisin maailmaani minulle, näytin itselleni miltä elämäni näyttää, mutten saanut siitä jotenkin siltikään kunnolla kiinni. En tiedä saanko koskaan, sellainen olen.
Tänään lähdin kotoa yhden aikoihin päivällä. Menin ystävieni kanssa kaupungille ja nyt kun mietin, en edes tiedä mitä olen tehnyt tänään. Aika vain kului. Isälle puhuin kahdesti puhelimessa. Äidille kerran. Olen nähnyt äitiä viimeksi eilen puolituntia, isää en ole nähnyt moneen päivään. He eivät ole liian kiireisiä, heillä olisi aikaa minulle. Minä en ole koskaan itse paikalla.
Tänään kun kävelin pitkin kivisiä kaupungin katuja mietin, että elämäni on aika.. Niinpä. Mitä se oikeastaan on? Minulla on veitsi, muttei haarukkaa. Ei sitä, joka pitäisi jokaisesta palasta kiinni kun sitä katkotaan ja pilkotaan. Minulla ei ole juurikaan pohjaa. Mistä löydän sen? Minne pitäisi mennä? Mistä etsiä?
Pienen tytön päähän mahtuu lukemattomia asioita mitä pitäisi miettiä. Ajatusten myllätessä ja sekoittuessa on kyseessä aikamoinen miksaus.
Ajatuksissani päällimmäisenä pyörii nyt: Minulla on ikävä isää ja äitiä. Kaipaan sitä huomiota ja tunnetta kuin joskus pienenä. En ole velkaa kenellekkään mistään mitään.
Joskus äiti heittää vitsillä että he isän kanssa miettivät onko heillä vain yksi poika. Tyttöä ei nää enää koskaan. Lähden aamulla kun he ovat töissä, palaan kun he nukkuvat.
Huomenna näytän heille että olen olemassa edelleen, huomenna jään kerrankin heidän kanssaan kotiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
