Halothane

Runoilija Johnny Bailiff

mies
Julkaistu:
9
Liittynyt: 25.9.2008
Viimeksi paikalla: 6.10.2019 10:43

Asuinpaikka: -
Syntymäpäivä:
18.6.1986

 

En tiedä missä olen. En tiedä miten olen joutunut
tänne. Kävelen pitkin sokkeloisia katuja. En
tunnista kaupunkia. En vaikka se vaikuttaa
hämärästi tutulta. Tuntuu kuin olisin käynyt
täällä useita kertoja ennenkin.
En vain millään muista milloin ja miksi.
On hyvin pimeää ja tunnen olevani yksin täällä.

Löydän pankkiautomaatin. Päätän tarkistaa tilini
saldon. Tahdon tietää paljon siellä on rahaa.
Sitten voin etsiä lähimmän pysäkin ja matkustaa
pois jos vain rahaa on tarpeeksi tikettiin.
En kuitenkaan löydä lompakkoa taskun
pohjasta. En käsitä minne olen voinut sen kadottaa,
ehkä joku on vienyt sen, ehkä se on pudonnut
jonnekin. En tiedä.

En löydä puhelintakaan. En voi soittaa kenellekään.
Päätän jatkaa matkaani. Ehkä seuraava vastaantulija
osaa opastaa minut pois täältä.
Kävelen, mutta yhdessäkään kadunkulmassa ei
näy ristinsielua. Olen yksin tuntemattomassa
kaupungissa. Olen täysin hukassa. Kävelen, kävelen,
mutta en löydä minnekään. En minnekään.
Tunnen olevani labyrintissa.

Kaikki muuttuu hetkessä. Päässäni pamahtaa,
näen tähtiä ja korvissa soi. Putoan saman tien maihin.
Yritän ryömiä eteenpäin, mutta se on vaikeaa.
Minua väsyttää, huimaa, heikottaa. Aivan kuin
yrittäisin ryömiä veden alla. Näen kaksi miestä
ympärilläni. Molemmat ovat isoja ja kaljuja,
yli kaksi metriä pitkiä.
Toisella on pesäpallomaila kädessään. Toinen
potkii minua kylkeen. Yritän anoa armoa, mutta
kurkustani ei lähde ääntä.
Olen täysin avuton, täysin voimaton. En pääse
minnekään. He jatkavat hakkaamista, jatkavat
potkimista.
Tiedän kuolevani tähän paikkaan. Näen jo omat
hautajaiset mielessäni. Kuulen kirkonkellojen
äänet ja urkujen soiton. Näen kaikki minua
surevat ihmiset.
Minua heikottaa yhä enemmän, yhä enemmän,
yhä enemmän ja silmäni painuvat kiinni väkisin.

Avaan silmäni, huomaan makaavani keskellä
kauppakeskuksen lattiaa. Luojan kiitos, olen
yhä hengissä ja kauppakeskus näyttää tutulta.
Olen omassa kotikaupungissani ja tunnen suurta
helpotusta, mutta miksi jokainen ohikulkija katsoo
minua ja nauraa ja hymyilee.
Sitten huomaan ettei minulla ole lainkaan vaatteita
enkä tiedä yhtään missä ne ovat…
Mitä ne kaksi miestä ovatkaan oikein tehneet
minulle? Raiskasivatko he minut? En tiedä haluanko
edes tietää, mutta toisaalta taas, tämä epävarmuus
on vielä pahempaa.

Nousen ylös ja kävelen pitkin kauppakeskusta
nolona ja pää alas painuneena. En tahtoisi näyttää
naamaani täällä enää kertaakaan.
Olen hakattu. Olen riisuttu. Olen alistettu. Olen
nöyryytetty.

Jatkan matkaani ulos ja pihalle. Matka kotiin tuntuu
ikuiselta ja loputtomalta. Olen nälissäni. Olen
kylmissäni. Vettä sataa ja tuulee. Pinnakin on
sopivan kireällä.
Onneksi löydän sentään kotiovelleni. En ole
unohtanut sentään osoitettani, vaikka olen unohtanut
monta muuta asiaa.

Käyn suihkussa ja pukeudun. Menen olohuoneeseen
ja sytytän valot päälle.
Huomaan 3-vuotiaan poikani leikkivän yksin
legoilla huoneen lattialla.
Nyt vasta tajuan että hän on ollut yksin kotona
koko tämän ajan minkä olen ollut poissa. Ja kuinka
kauan olenkaan ollut poissa? En tiedä sitä
itsekään, mutta onneksi kaikki on hyvin, eikä ole
sattunut mitään.

Nostan pojan syliini. Saan olla ikuisesti kiitollinen,
että minulla on näinkin ihana ja suloinen
lapsi. Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta
tässä maailmassa.
Päätän laulaa hänelle. Laulan YÖ:n kappaleen
”Ihmisen poika”. Laulan ja pidän häntä sylissäni.
Laulun jokainen sana tulee suoraan sydämestäni.
Kun katson poikaani silmiin, tiedän että hän ymmärtää
sen.

Kaikki on niin hyvin kuin voi ikinä ollakin. En
voisi koskaan pyytää mitään parempaa, mutta
sitten tapahtuu jotain.
Otteeni lipeää ja poikani putoaa lattialle.
Polvistun poikani viereen ja näen hänen sätkivän
siinä.
Huomaan kuinka hänen aivoja pursuu pihalle.
Ryntään äkkiä hakemassa pyyhkeen ja tulen
salamannopeasti takaisin paikalle.
Käärin pyyhkeen hänen päänsä ympärille jotta
aivot eivät valuisi kokonaan ulos.
Hän sätkii vielä jonkin aikaa, vielä jonkin aikaa,
kunnes lopettaa sen, ei enää liiku.
Olen shokissa kun kokeilen hänen pulssiaan.
Hän on kuollut. Hän on tosiaan kuollut. Tämä
ei saa olla totta! Ei saa olla totta!
Itken! Huudan! Luoja sentään mitä olenkaan
tehnyt? Miksi en pitänyt hänestä paremmin
kiinni? Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?

Hetkinen sentään. Sitten minä muistan jotain.
Eihän minulla ole poikaa. Ei ole koskaan edes
ollutkaan.
Kuka tuo poika sitten on? Olenko tappanut
jonkun toisen lapsen? Miksi luulin häntä omakseni?
Olenko seonnut lopullisesti? Missä on järkeni?
Kuinka minä selviän tästä? Onko minulla edes
mitään oikeutta elää enää?
Kuinka tuo lapsi olikaan joutunut tänne? Oliko
hän karannut kotoaan ja löytänyt tänne vain
sattumalta?
Kuinka kerron tästä tuon lapsen vanhemmille,
keitä he ikinä sitten ovatkaan?

Mitä minä teen? Mitä minä teen? Miksi tämä
kaikki tapahtuu minulle? Miksi?
En voi jäädä tänne pyörimään neljän seinän
sisään. Minun on pakko mennä jonnekin, mutta
minne? En tiedä itsekään. On vain pakko
päästä pois.

Hyppään ikkunan läpi. Juoksen ulos. Minä
juoksen ja juoksen.
Pysähdyn lähimmälle sillalle. Tahdon paeta.
Tahdon pois tästä maailmasta.
Katson alas sillalta. Tahdon hypätä alas.
Kaikki on piloilla. Tiedän ettei minulla ole
enää mitään tulevaisuutta.
Tahdon kuolla, mutta ei, en pysty hyppäämään
siitä huolimattakaan.
Tuijotan alas tuntikaupalla. Miksen voi hypätä alas. Eihän
minulla ole mitään muutenkaan. Eihän minusta kukaan
edes välitä.
Olen joutunut luopumaan jokaisesta naisestakin jotka
koskaan merkkasivat minulle jotain.
Miksi? En edes tiedä. Kohtelinko heitä huonosti? En
tiedä. Luulen etten tiedä enää mistään mitään ja kaiken
tämän jälkeen minun on turha kuvitella että kukaan voisi
minusta edes välittääkään.
Tunnen olevani niin yksin, niin yksin.
Miksi edes säälin itseäni? Haluanko minä tässä kenenkään
sympatiaa? En.
Ansaitsenko edes kenenkään sympatiaa? En. En todellakaan,
en keneltäkään.

Nyt minä kerään rohkeuteni. Hyppään alas. Vajoan
veden alle. En tahdo enää pinnalle.
En tahdo, mutta siitä huolimatta huomaan taistelevani
hengestäni. En vain pysty riistämään sitä itseltäni. En
vain pysty.
Minussa ei ole tarpeeksi miestä. Ei tarpeeksi munaa.
Olen täysi nynny, täysi luuseri.
Niinpä nousen pinnalle, uiminen on hidasta ja tuskallista,
mutta onnistun pääsemään vähäisillä voimillani
rannalle.

Nousen ylös. Olen litimärkä. On kylmä. Huomaan
pienen mökin edessäni. Se on eräänlainen omakotitaloyksiö.
En muista nähneeni sitä koskaan aiemmin.
Mökki on punainen ja siinä on yksi ainoa ikkuna joka
on naulattu kokonaan umpeen.
Lähestyn mökkiä varovasti. Päätän mennä sinne,
vaikken edes tiedä miksi.
En kai uskalla mennä enää kotiinkaan.
En osaa ajatella enää kuin hetken ja sekunnin kerrallaan.

Avaan mökin oven ja katson sisälle. Siellä ei ole
ketään. Siellä ei ole paljon mitään muutakaan. Vain
yksi vuode keskellä huonetta, eikä lainkaan huonekaluja.
Astun sisään ja ovi loksahtaa kiinni perässäni.
Olen väsynyt. Tahdon levätä hetken, ihan pienen
hetken.

Käyn pitkälleni vuoteelle. Nukahdan saman tien.
Näen painajaisia pienen lapsen hautajaisista. Unessa
minä kannan yksin pientä arkkua ja koko muu
hautajaisväki katsoo minua hyvin paheksuvasti,
hyvin syyttävästi, hyvin katkerasti. Tunnen nahoissani
ihmisten inhon ja halveksunnan.
Tiedän etten ole edes ihminen. En enää. Kannan
arkkua ja kyyneleet virtaavat jatkuvalla syötöllä
silmistäni. Kirkonkellot lyövät. Niiden ääni
voimistuu, tunkeutuu pääni sisään, voimistuu
yhä enemmän.
”Apua!”, minä huudan ja pudotan arkun kädestäni.
Polvistun. Huudan. Huudan ja huudan.

Lopulta herään omaan huutooni. Olen hiestä
märkä ja täysin paniikissa.
Nousen ylös vuoteelta. Mietin hetken mitä
tekisin seuraavana. Mietin ja mietin ja tajuan
että minun täytyy ottaa vastuu teoistani, minun
täytyy. Muuten tämä painaa minua ainiaan,
enkä minä voi lopun ikääni pakoilla.
Nyt lähden tästä poliisilaitokselle ja tunnustan
kaiken, aivan kaiken. Olen päättänyt sen.

Kävelen ovelle, yritän saada sitä auki. Huomaan
että se on lukossa. Yritän puskea ovea auki.
Yritän rynnätä oven läpi. Hakkaan ovea.
Potkin ovea. Mikään ei auta. Ovi on liian
kovaa tekoa.
Luovutan ja päätän pyrkiä ulos ikkunasta.
Menen ikkunan luo ja yritän kiskoa lautoja irti,
mutta ne ovat aivan liian tiukassa. En saa niitä
hievahtamaankaan.
Teen ikkunalle kaikki samat toimenpiteet kuin
ovelle, mutta ei auta, ei auta.
Palaan takaisin ovelle ja ryhdyn hakkaamaan
kaksin käsin ovea.
Huudan täyttä kurkkua. Huudan kunnes
kurkustani ei lähde enää yhtään ääntä.
Hakkaan kädetkin verille, kunnes en jaksa enää
jyskyttää.

Käyn istumaan lattialle. Mietin tätä kaikkea.
Tässä vain ei ole mitään järkeä. En
millään tajua kuinka jouduin keskelle tätä
soppaa?
Mitä oikein tapahtui ennen kuin löysin
itseni haahuilemasta täysin vieraasta
kaupungista?
Olinko niin kännissä että eksyin sinne
sattumalta? Ei. En voinut olla. Ei siinäkään
olisi mitään järkeä. Minähän olin täysin
vesiselvä.
Olenko vetänyt jotain muita aineita? Onko
tämä jokin huumetrippi?
Ei. En minä usko siihenkään. En vain usko.
Olenko kaatunut ja menettänyt muistini?
Ei. Kai siitä tulisi pakosti muitakin oireita,
tai en tiedä. Miksi en pysty millään
muistamaan? Miksi?

Tämä mieleni tekee minut niin hulluksi.
Se on niin vaikea kesyttää, vaikea pitää kurissa.
Se tuottaa niin paljon kaikenlaista. Tekee sen
oikein sarjatulella.
En saa siltä rauhaa. En hetkeksikään. En
osaa enää olla näiden olotilojen kanssa! En
osaa enää olla!
En osaa! En osaa, mutta kun on pakko! Kun
on pakko!

Nousen ylös. Kierrän huonetta ympäriinsä.
Kuluu tunteja. Vatvon yhdet ja samat asiat
sataan kertaan mielessäni.
Vatvon väsymykseen, kyllästymiseen ja
turhautumiseen saakka. Ja mitä teen sen
jälkeen? Vatvon samat asiat taas, yhä uudestaan,
yhä uudestaan, yhä uudestaan.

Yritän käydä nukkumaan, mutta se on aivan
turhaa. Olen liian levoton. En osaa
enää rauhoittua. En osaa enää rentoutua,
enkä uskaltaisi nukahtaa enää muutenkaan.

Päivät kuluvat. Viikot kuluvat. Täällä minä
minä vanhenen. Laihdun. Kuihdun.
En voi kuin ihmetellä kuinka pysyn edes
hengissä.
Nälkä. Jano. Saisinpa jostain edes pisaran
vettä. Antaisin siitä mitä vain.
Olen niin pihalla kaikesta. En tiedä mitään
maailmanmenosta.
En tiedä enää onko yö vai päivä. En tiedä
onko ulkona kesä vai talvi.

Outo olo. En tiedä enää kuka olen.
Hukkaan täysin identiteettini, unohdan
olemassa oloni.
Tunnen sen hyödyttömäksi. Olen vain
yksi miljardeista muurahaisista,
muurahainen joka polkaistiin hengiltä,
mutta tiedän, ettei sillä ole mitään väliä,
ei maailma siihen pysähdy.
Se jatkaa eteenpäin, minä en. Voin vain
odottaa, odottaa hetkeä jona minua ei enää
ole.
Minä odotan, odotan, odotan…

Sitten, kuulen äänen. Kop. Kop. Kop.
Joku koputtaa oveen. Voiko tämä olla
totta, viimeinkin joku on löytänyt tämän
paikan, viimeinkin.
Tuskin ehdin reagoida mihinkään kun
ovi pamahtaa auki.

Jokin tumma hahmo astuu sisään huoneeseen,
kävelee minua kohti. En tiedä mikä se on.
En erota sitä selvästi, ehkä se on poliisi, ehkä
joku joka haluaa tappaa minut.
Sillä ei ole mitään väliä. Luoti otsaan olisi
tässä tilanteessa vain ja ainoastaan helpotus.

Hahmo kävelee luokseni, pysähtyy silmieni
eteen. Se näyttää aivan ihmiseltä, mutta ei,
ei se ole ihminen. Sen silmät ovat mustat
kauttaaltaan, niiden katse tunkeutuu syvälle
sieluuni saakka. Tiedän, että se tietää
synkimmätkin salaisuuteni.
Hahmo tuijottaa minua herkeämättä, ei
puhu sanaakaan.

Mitähän tässä nyt pitäisi ajatella. Taidan
olla seonnut aivan totaalisesti.
Näen varmaan näkyjä. Olenkohan edes
todellisuudessa täällä?
Olenko täydellisessä psykoosissa
pakkosaidassa jollain suljetulla osastolla?
Kuvittelenko tämän kaiken? Aivan
kaiken, kokonaisen maailman? Kunpa
tietäisin, kunpa tietäisin…

”Olento” tarttuu kiinni ranteeseeni. Se lyö
käteeni jonkin leiman, sattuu aivan
pirusti, mutten uskalla huutaa. Käteen
jää palohaava ja siihen muodostuu kolme
numeroa, 666.
Tarkoittaako tämä nyt sitä? Olenko
kuollut? Kuulunko nyt Saatanalle?
Tultiinko minua hakemaan helvettiin?
Yritän kysyä mitä tämä on, mutta
puhekykyni on täysin mennyttä. En pysty
puhumaan edes epäselvää vongerrusta.

Olento tönäisee minut selälleen vuoteelle,
sitten se on poissa.
Huh. Voin huokaista helpotuksesta, mutta
vain hetken, sillä yks kaks, jokin näkymätön
voima painaa minua vuoteeseen.
En voi mitään sen mahdille. Tunnen kuinka
hukun tähän vuoteeseen.
Vajoan sen mukana. Painun alemmaksi ja
alemmaksi.
Painun lattiaan saakka ja sen alle, syvemmälle,
yhä syvemmälle, yhä syvemmälle.
Vajoan satojen kilometrien syvyyksiin.

Vajoan. Sulan. Hitaasti. Tuskallisesti.
Liu´un pimeyteen, kunnes, tunnen
ihmeellisen tunteen vatsassa.
Katson alas.
Huomaan putoavani. Pudotus on raju,
useita kymmeniä metrejä.
Putoan, putoan ja putoan…
Lysähdän kovalle asfaltille. Kaikki luuni
murskaantuvat täysin.
Joka soluun koskee. Voiko tämä kipu
olla edes todellista?
Vilkuilen tuskissani ympärilleni.
Olen jossain pimeässä tunnelissa. Vai
onko tämä jokin luola? En tiedä itsekään.

Katson käsiäni. Minulla on vain kuusi
sormea.
Miksi ihmeessä? Voisinko olla? Kyllä.
Niin sen täytyy olla. Olen unessa. Olen
ollut koko ajan. Sehän selittääkin kaikki
nämä järjettömyydet…
Nythän voin tehdä mitä ikinä haluan. Nyt
lähden pitämään hauskaa!

Yritän nousta, mutta ei. En pääse
minnekään. En vaikka kuinka yritän.
Olen läpikotoisin halvaantunut.
Ehkä minä voin herättää itseni. Suljen
silmäni ja päätän herätä tästä painajaisesta,
minä päätän.
Sanon itselleni: ”Herää nyt. Herää nyt.”
Avaan silmäni, paikka on vaihtunut.
Nyt huomaan makaavani meren pohjassa.
Hait parveilevat ympärilleni, mutta tässä
minä olen, yhä samassa unessa. En voi
edelleenkään liikkua.

En voi kuin ihmetellä. Miksi en herää
tästä unesta? Miksi en pysty hallitsemaan
sitä? Miksi se on kestänyt niin kauan?
Olen tainnut viettää tässä unessa jo
vuosia. Kuinka ihminen voi edes nukkua
niin kauan??
Mitä oikein tapahtui kun olin vielä
valveilla? Yritä nyt muistella, yritä nyt…

Muistan hatarasti kioskin… Hetkinen, sehän
oli R-kioski. Olin hakemassa röökiä.
Siellä ei ollut muita asiakkaita. Oli rauhallinen
iltapäivä… Se muuttui kuitenkin hetkessä
rauhattomaksi.
Olin juuri kassalla kun commandopipomies
astui sisään ovesta.
”Tämä on ryöstö! Rahat tänne niin kuin olisi
jo!”, hän huusi ja tähtäsi aseella myyjää.
Myyjä ei kuitenkaan totellut, vaan yritti
hyökätä roiston kimppuun.
Roisto ampui myyjän saman tien kuoliaaksi.
Sen jälkeen hän tähtäsi minua.
”Ole kiltti, älä tee sitä”, minä yritin anella ja
nostin kädet ylös.
Aivan turhaan, sillä hän painoi liipaisinta.
Ase ei kuitenkaan lauennut, siihen tuli
toimintahäiriö.
Roisto päätti hoidella minut siitä huolimatta.
Hän hyökkäsi kimppuuni ja iski puukon
rintaani. Kaaduin. Jäin makaamaan
lattialle. Roisto häipyi ja vei saalisrahat
mennessään.

Selvisin kuitenkin hengissä. Olin kuukauden
päivät sairaalassa, toivuin hiljalleen,
mutta entä sen jälkeen? Mitä tapahtui kun
pääsin kotiin sieltä?
Voin muistaa vain suunnattoman raivon.
Jostain syystä olin äärimmäisen
kiihdyksissäni. Tahdoin päästää ulos kaiken
vihani. Kaiken, mikä on pakkautunut
vuosien varrella sisälleni.
Vihani kohdistui johonkin sinipukuiseen
mieheen… Sehän oli poliisi…
Minähän olin kuulustelussa, mutta miksi?
Oliko todella niin että?

”Teidät on pidätetty epäiltynä Kauko Laitisen
murhasta”, kyllä, niin poliisi sanoi minulle.
”Kukas se on?”, kysyin ihmeissäni.
”Ettekö tosiaan tiedä?”
”No en! En ole eläessäni tuntenut ketään sen
nimistä.”
”Kauko Laitinen työskenteli paikallisen
R-kioskin myyjänä ja meillä on syytä epäillä,
että juuri te ammuitte hänet kuoliaaksi.”
”Ette voi olla tosissanne! Ja missä on
todisteet?”
”Aika ihmeellinen yhteensattuma että ryöstäjä
tappoi kauppiaan, mutta säästi kuitenkin teidät.”
”No siis… Hän luuli minua kuolleeksi!
Ettekö saamari tajua sitä! Ja minuthan löydettiin
makaamasta henkihieverissä kioskin lattialta.
Minne olisin voinut siinä kunnossa surma-aseen
ja ryöstösaaliin viedä?”

Olin äimällä lyöty kun kuuntelin poliisin
kertomusta. Heillä oli teoria jonka mukaan minä
olin ryöstänyt R-kioskin, tappanut kauppiaan,
häipynyt, kätkenyt saalisrahat piiloon,
hävittänyt ampuma-aseen jonnekin, palannut
takaisin paikalle, puukottanut harhautusmielessä
itseäni, asettunut makaamaan lattialle ja jäänyt
odottamaan apua.

Puukko joka lyötiin minuun kiinni, otettiin
myöhemmin tutkittavaksi.
Puukosta saatiin sormenjäljet. Ne täsmäsivät
minuun. Poliisi piti sitä selvänä merkkinä
syyllisyydestäni, eikä tuntunut lainkaan tajuavan,
että olin ehkä tuskissani yrittänyt kiskoa puukkoa
rinnastani.

Kuulusteluista minut vietiin… Hetkinen mitä
oikein tapahtuu?
Meri muuttaa hiljaa väriään, sehän muuttuu
valkeaksi, sitten se on poissa. Maisema
vaihtuu ympärilläni.
Huomaan olevani suurella hiekkakentällä.
Yritän harppoa eteenpäin, aivan turhaan.
Jokainen askel tuntuu ylivoimaisen
raskaalta, en pysty liikkumaan metriäkään.
Hiekka upottaa hieman.
Tunnen kuinka joku puristaa minua jalasta.
Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella ettei
tätä tapahdu oikeasti, mutta tämä kipu ja
kauhu, se tuntuu niin todelta.

Yskäisen. Yksi hampaista putoaa suustani.
Yskäisen toistamiseen ja nyt kaikki
hampaat, lähtee kerralla.
Voin pahoin. Oksennan ja vatsaan koskee
enemmän kuin koskaan. Oksennan
lasinsiruja pihalle.
Se on kuitenkin vasta alkua, sillä tuska
ei hellitä, rintaan pistää ja oksentaminen
jatkuu.
Jokin suuri esine pyrkii ulos suustani,
pullottaa esiin hiljalleen. Sehän on
kultakimpale, aivan liian suuri oksennettavaksi,
mutta se on saatava pihalle. En pysty
nielaisemaankaan sitä. En, se pyrkii ulos
väkisin.
Olen tukehtua. En saa kunnolla happea.
Paniikki iskee.
Tunnen henkitorven repeävän.
Putoan polvilleni. Jatkan oksentamista.
Kaadun kyljelleni. Pyörin tuskissani maassa.
Syljen verta ja yskin. Yskin ja yskin.
Kierin ympäriinsä hiekassa ja paikka vaihtuu
jälleen.
Nyt huomaan makaavani jollain vuoteella.
Tyyny on litimärkä syljestäni,
mutta miksi olen tiputuslaitteissa?
Miksi minut on sidottu sänkyyn kiinni? Olenko
yhä sairaalassa sen puukotuksen tiimoilta?
Vai mikä tämä paikka on? Olenko nyt hereillä?
Ainakin ympäristö vaikuttaa hyvin todelliselta.
Vai onko tämä taas jokin todentuntuinen uni?

Kuulen askeleita. Kaksi miestä lähestyy minua.
Toinen on pukeutunut smokkiin, toinen on
ilmiselvä vanginvartija. He kävelevät luokseni,
katsovat minua hiljaa.
Kysyn heiltä: ”Ketä olette ja voisitteko kertoa
missä minä olen?”.
Smokkiin pukeutunut mies kaivaa sikarin
puvun taskustaan, sytyttää sen ja sanoo: ”Olet
nukkunut niin monta vuotta, ettei muistisi
pelaa vielä kunnolla.”
”Miksi minä olen nukkunut niin kauan?
Kertokaa nyt. Tulen hulluksi jos en saa tietää.”
”Et ehkä halua tietää.”
”Kyllä haluan. Voisin vaikka maksaa siitä tiedosta.”
”Hyvä on, jos kerta tosiaan tahdotte. Ensinnäkin.
Tehän olette tuomittu murhaaja. Kai tiedätte sen?”

Mieleni valtaa järkytys ja shokki, tuomittu
murhaaja. Minut siis tuomittiin sen kauppiaan
murhasta. Miksi? Vain koska minulla ei
ollut alibia. Vain koska satuin olemaan väärään
aikaan väärässä paikassa.

”Jos olen tuomittu murhaaja, mitä minä
täällä teen? Onko minut pahoinpidelty
sairaalakuntoon vankilassa?”
Smokkimies puhaltaa parit savut
sikaristaan, sanoo sitten: ”Etkö tosiaan
muista vieläkään? Sinä olet nyt
vankilassa. Minä olen vankilanjohtaja Kilpelä
ja tämä tässä on vanginvartija Lennart”
”Jaa. Ei täällä kyllä siltä näytä.”
”Todellinen vankila ei olekaan täällä, vaan
sinussa, mielessäsi.”
”Nyt en kyllä yhtään ymmärrä.”
”Muistatko sattumoisin mitään lakiuudistuksesta
joka tuli voimaan pian sen jälkeen kun sinut
pidätettiin?”

Mitä tuo mies oikein hourii? Mikä
ihmeen lakiuudistus?
Ei kun hetkinen. Minähän olen nukkunut
monta vuotta, minkä takia?
Luulen, ettei minulle tarvitse edes kertoa.
Kyllä minä tiedän miksi. Nyt minä tiedän.
Yhdessä hetkessä kaikki on täysin
kristallinkirkasta.
Enempää ehdin tuskin ajatella kun
vankilanjohtaja sanoo vartijalle: ”Kaivahan se
piikki esille niin pistetään poika takaisin unille.”
”Odottakaa! miksi te teette tämän minulle?”
”Koska tämä on käsky! Siksi!”

Tässä minä olen, täysin heikko, täysin
voimaton, niin unessa kuin valveilla.
Mistä tämä kaikki saikaan alkunsa?
Sain murhatuomion. Jouduin suljettuun
vankilaan.
Yhtenä päivänä lueskelin sanomalehteä
kirjastolla.
Se oli pysäyttävä hetki, ahdistava,
suorastaan raivostuttava.
Tahdoin repiä koko lehden tuhannen
palasiksi, sillä etusivulla oli melko
shokeeraava uutinen:

”Uusi rikoslaki astuu voimaan ensi vuoden
alussa. Tammikuusta alkaen kaikki vangit
tullaan nukuttamaan tuomion ajaksi. Samaan
aikaan heille annetaan uudenlaista D.L.T.A.
seerumia. Seerumi sisältää vahvan yhdistelmän
DMT:tä, propnanololia, pindololia
ja L-dopaa. Se aiheuttaa vangeille voimakkaita
hallusinaatioita. Näin ollen he tulevat
näkemään painajaisia koko sen ajan
minkä he istuvat.”

Uutinen musersi minut täysin, vei pohjan
koko elämältäni, sillä minä olen tuon
kokeilun ensimmäisiä koekaniineja. En
voi kuin ihmetellä lainsäätäjien mahdollisia
motiiveja.
Ehkä he päättivät, että vankilan täytyy olla
rangaistus eikä mikään viiden tähden hotelli.
Nyt me ainakin tulisimme kärsimään
kaiken nahoissamme.
Nyt joutuisimme kohtaamaan yksin kaikki
pahimmat pelkomme. Odottavan aika on
pitkä ja nyt se on vieläkin pidempi.
Unessa aivot käy huomattavasti hitaammin
ja niinpä vuodenkin tuomio saadaan helposti
tuntumaan yli kymmenen vuoden tuomiolta.
Ja ainakaan enää meistä ei voi olla mitään
vaaraa itselle tai muille.
Entä raha? Voisiko tämä tulla jollain tapaa
yhteiskunnalle halvemmaksi?

”Onko kaikki valmista?”, vankilanjohtaja
kysyy vartijalta ja keskeyttää ajattelutuokioni.
Katson vartijaa. Hänellä on nukutuspiikki
kädessään. Hän nyökkää johtajalle.
Nyt sitä ollaan kusessa. He aikovat nukuttaa
minut uudelleen. Nyt on keksittävä
jotain ja äkkiä: ”Odottakaas hetkinen!”
”Aivan turha yrittää. Ei sinua mikään
enää pelasta.”
”Mutta minähän olen nyt hereillä. Eikö
sen pitäisi tarkoittaa että olen kärsinyt
tuomioni?”
”Kuulehan nyt. Sinä heräsit kyllä, mutta
vahingossa. Älä kysy miksi, minä en tiedä.”
”Hyvä on. Kertokaa nyt kuitenkin kuinka
paljon minulla on vielä tuomiota jäljellä?”
”Sinähän kärsit elinkautista. Tiedät
varmaan mitä se tarkoittaa?”

Vankilanjohtaja hymyilee ja katsoo minua
hyvin pirullinen ilme kasvoillaan.
Kun katson hänen ilmettään, voisin melkein
uskoa että vahingonilo on suurinta mitä vain
ihminen voi tuntea. Tiedän kyllä syyn
hänen hymyynsä, sillä kansa on pitänyt niin
kovaa ääntä, että tuomiot ovat muuttuneet
oikeudenmukaisemmiksi. Tämän päivän
maailmassa elinkautinen myös tarkoittaa
elinkautista.
Koko loppuelämäni tulee siis olemaan
pelkkää unta, pelkkää painajaista. Mitä
voin sille? En mitään. En yhtään
mitään…

Vartija iskee nukutuspiikin suoneeni.
Vaivun hiljaa syvään uneen, samalla
hetkellä silmääni pilkahtaa taulu
vankilan seinällä. Siinä lukee eräs
Vanhan testamentin kirjoitus:

”Minä ajattelin: Vuoteeni suo minulle lohdun,
uni huojentaa tuskaani. Mutta sinä säikytät minua
unikuvilla, panet yön painajaiset minua ahdistamaan.
Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä,
kuin kärsiä tätä tuskaa”. Job 7:13-15

Selite: 
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot