Maailman aamussa asui kamalan kokoinen kana, joka muni kummallisen munasen. Se oli keltainen kauttaaltaan ja se hehkui kovin kirkkaana. Niin kirkkaana, että se poltti reiän taivaan tummaan esirippuun. Niin tuli yöstä päivä ja päivänmunasta lensi pääskynen. Ja koska pääskysestä ei ole päivääkään, niin saapui myös kesä. Ja kesän myötä kuu. Kuu, joka oli maan munanen, taasen kuoriutui ja sen sisältä liihotti lentoon pieniä kirkkaita kipinäisiä. Kipinäiset kiipivät pitkin taivaan esiripun päälle kuka minne ja ken ties sitten tänne. Niin tulivat tähdet yön iloksi.
Kana katsoi ihmeitten tuloa ja menoa kummissaan, mutta koska kanat tunnetusti ovat hieman höperöitä eläimiä ja eivät juurta jaksaen tohdi puurtaa ajatusmyllyissään kovinkaan suuria pippureita, niin se vain aivasti, pyyhki nenänsä ja nokki pilvestä pienen purseen hattaraa. Sitten se lipaisi huuliaan, kohautti hartioitaan ja kävi maate maan päälle. Ja sen sulat peittivät pohjoisen pallonpuoliskon valkeuteen. Niin saapui talvi.
Ja kuten jo huomasitkin, luulen, tämähän oli vain hassu satu. Koska eihän kanasilla ole harteita, nenää, saati huulia. Siivekset ja nokka niillä on. Ja pölly höyheniä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
