Talven tyttö

Tuulen tyttö vaalea pinnasta lammen itseään peilaa
Yksinäinen on tuo kaunotar,tyttö talven ja jään.
Katsoo tarkasti kuvajaistaan,
vaaleita hiuksiaan kevyesti sipaisee,
on aika taasen koittanut tuo,pohjatuulen nousta siivilleen.
Siniviitan ympärilleen heilauttaa,
solmii kiinni,se ei irrota saa,
kun mentävä jo on, tehdä talvi, huurruttaa...

Maan povesta hän kuuran sielun loihtii,
ikiroudasta maan taas kylmän nostattaa
Hiljaa lentää halki metsän,ohi puiden,
varovasti kiertää rungot puiden muiden,
jää rungon suuren taakse katsomaan,
reitin tarkkaan varmistaa...
Jää pellon reunaan tarkkaamaan,
jok aika koittanut on, tosissaan
Saako talven tuoda tullessaan…
On poissa kesä,syksy mennyt on,
oottaa maa jo talvea
on talvenhenki rauhaton.
Sen näkee tyttö talven, hymyilee,

Iloisena piilostaan jo esiin ryntäilee
Hyppii tanssii kanssa kuuran
hiutaleita lumen heittelee.
Huurteella peittää lammen, veden ylle jäisen kannen
tarkasti hän asettaa, sen kevät vasta,
poistaa saa
Höyry hengityksen nousee turvasta jo hirven
se tuhahtaa, taas valkovaipanko tuo tyttö tuo...

Vaan kuukautta ei kovin monta,
pimeää ja valotonta
kestä päällä metsän maan,
kun aurinko taas voimallaan
ajaa piiloon hangen jään,
lämmön tuoden perässään.
Henkiin nousee metsä,maa,
kaikki luodut iloissaan
lämmöst` valost nauttimaan

oispa kesä ainiaan... >