Ei koskaan yksin.

Pimeässä istuen. Seiniä tuijotellen.
Maailmaa kiroten. Yksin itkien.
Puoli kuolleena. Huolesta sekaisin.
Maailman laidalla.

Se tuli luokseni, lohdutti.
Uskotellen valheita.
Minä uskoen sille hymyilin.
Nyt sitä kiroan.
Sen herätin.

Lapsuuteni se nukkui.
Sitten se herätettiin.
Säikytettiin.
Suututettiin.
Katkerana se maailmalle kostaa.
Omapa tuo vikani?

Nyt se on aina kanssani.
Minnekkään ei yksin päästä.
Kannan sitä mukanani.
Ainiaan.

Asioista yhdessä sovimme, yritämme.
Yhdessä käsikkäin kuljemme kohti omaa
tuhoamme. Emme välitä.
Maailmalle nauramme.
Ei koskaan yksin.

Yhdessä itkemme yhteistä tuskaamme.
Yhdessä, yhteen ääneen me ystäville puhumme.
Yhdessä me nauramme.
Yhdessä me kärsimme.
Yhdessä me itseämme satutamme.
Yhdessä me kuolemme.

Ikuisesti.

Samaa musiikkia kuunnelle.
Samoista asioisat pitäen.
Kuin kaksi marjaa.
Identtistä lumihiutaletta,
jotka yhdessä sulavat pois.

Toki omat mielipiteet jaamme.
Niistä tappelemme.
Tasapeliin päädymme.
Ystävinä taas.

En ole koskaan yksin.
Hän on aina kanssani.
Synkimpinä hetkinä.
Hän tietää ajatukseni.
Mietteeni.
Aikomukseni.

Ei koskaan ikinä yksin.

Olemme aina yhdessä eikä kukaan, kukaan tiedä sitä.
Se on yhteinen salaisuutemme. Ja me pidämme sen.