Äidin leski

Siinä se nyt hymyili. Viattomana ja hyväntuulisena, aivan kuin ei olisi varastanut minulta lapsuutta, teini-ikää, mitä hyvänsä. Ojensin käteni kömpelösti, se tarrasi siihen kylmännihkeällä kädellään ja ravisti. Kättely toi mieleen mummin hautajaiset. Koska sen jälkeen olin muka kätellyt? Huolestuttavaa, miten ihminen voi viettää vuosia kättelemättä ketään.

Mies osoitti tuoliani turhan virallisesti ja istui vasta minun istuttuani. Aivan kuin olisin treffeillä romanttisessa komediassa. Miksi ylipäätään suostuin? Lounas äidin salarakkaan kanssa - kahdestaan. Tai no salarakas mies oli ollut vain ensimmäiset pari vuotta. Sen jälkeen se ajoi häpeilemättä kotipihaan asti hakemaan äitiä. Se naputteli rattia ja väänsi radion volyymia suuremmalle, nyökytteli aurinkolasiensa suojasta ja suuteli äitiä tervehdykseksi vaihdekepin yli, välittämättä tippakaan siitä, että minä ja isä haravoimme pihaa näköetäisyydellä. Minä vilkuillen mitä pienen miehen sydän ja mieli siihen sanovat; isä tuijotti aina maata. Ihmettelin, miksi hän sieti moista toimintaa äidiltä, mutta tajusin myöhemmin, että hän vain suojeli minua. He olivat kotona sopuisia, tuskin näkivät toisiaan koskaan. Äiti oli iltavuorossa ja nukkui sen vähän ajan, mitä heillä olisi ollut. Se tarkoitti myös, etten minäkään nähnyt äitiä. Mutta hän ei koskaan ollut äidillinen. Pitkään nukkuva bilettäjä, jota ei kiinnostanut huolehtia heräänkö minä kouluun ajoissa. Hän sai minut yhdeksäntoistavuotiaana ja nappasi 7 vuotta vanhemman isän kanssaan omakotitaloon. En ole koskaan ymmärtänyt, miten he yleensä päätyivät yhteen, mutta loppujen lopuksi olen iloinen, että isä on niin eri maailmasta ja että juuri hän kasvatti minut, eikä se ties kuinka rappiollinen nisti, joka on niin kutsuttu oikea isäni.
Kuitenkin nyt oli tultu tilanteeseen, jossa äidin leski halusi tutustua vaimonsa lapseen. Isän kanssa kun äiti ei koskaan päätynyt alttarille.

Tuijoteltuani miehen ojentamaa ruokalistaa, syvennyin mietteisiini. Mikä miehessä meni minun ohitseni, mikä oli se tekijä, joka sai äidin käyttäytymään lapseensa kuin koiraan, joka on hankittu sillä ehdolla, että hänen ei tarvitse osallistua sen hoitoon tai elämään.
Halusin tuijottaa miestä, kunnes tajuan. Hänellä oli hyvät hiukset, vieläkin, yli kolmevitosena. Ei merkkiäkään kaljuuntumisesta. Lisäksi hän vaikutti omaavan jonkinmoiset käytöstavat ja hänellä oli ehdottomasti hyvä vartalo. Siistimätön sänki sai naaman näyttämään vanhemmalta, mutta keskellä leukaa oli varmasti äitini suosiossa ollut nuorekas pikku parrannysä. Minua kuvotti ajatella miestä ja äitiä yhdessä. Äitiä kihertämässä ikiteinillä naurullaan jossain hämyisen baarin nurkassa.

Mies sai ruokavalintansa tehtyä ja viittoi tarjoilijan luoksemme. Selvitin jäätön Fanta ja sienipastatoiveeni ja jäin odottamaan jatkoa. Tarjoilijan mentyä mies joi vettä, hipelöi ruokailuvälineitään ja katsoi kännykkäänsä. Sitten hän kakoi kurkkuaan ja avasi suunsa. Hän kertoi pitäneensä äidistäni kovasti. Sepä kiinnostavaa ja etenkin yllättävää. Tyydyin nyökkäämään, olin palauttamassa häntä se- tasolle. Sitä, joka tunsi äitini paremmin kuin minä.
Mies kyseli koulusta, harrastuksista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Vastailin kohteliaasti ja yritin miettiä kiinnostiko miestä todella. Onko sulla lapsia, oli ainoa itse aloittamani puheenaihe. Siihen mies vastasi vaivaantuneesti kiertelemällä ja kertoi lopulta maksavansa elatusmaksuja, mutta pysyvänsä muuten poissa kaksosten elämästä. Heillä oli toinen isä, joka ei - syystä tai toisesta, luultavimmin rahan takia - halunnut adoptoida lapsia omikseen. Minun oli helppo kuvitella miehen hylänneen lapsensa, aivan kuten äiti hylkäsi minut, ja tunsin suurta kiitollisuutta isää kohtaan, koska hänen ansiostaan sain pitää äidin melkein yläasteikäiseksi asti, jolloin hän muutti miehen kanssa yhteen. Sitä ennen mies oli asunut omillaan, minä kävinkin hänen asunnossaan kerran, toisluokkalaisena. söin jäätelöä eteisessä ja odotin, että äiti saa juteltua. Silloin en vielä tiennyt, kuka herra oli miehiään, mutta sen tiesin, ettei siinä talossa ollut lapsia. Se oli avara, valoisa kerrostalohuoneisto, jonka eteinen oli täynnä miesten takkeja ja mustia kenkiä.

Mies katseli minua grillipihvinsä takaa. Olin varmasti muuttunut sitten viime näkemän, kolme vuotta sitten, kun äiti jätti meidät.
- Luulin, että muistuttaisit enemmän äitiäsi, hän sanoi. Se sai minut syvästi huvittumaan. Lohduke tai ei, olen vähän turhan nuori sinulle, ajattelin, mutta pysyttelin ääneti.
- Hän oli hyvä ihminen, mies jatkoi hiljaisuudestaan.
- Epäilempä, murahdin ja tunsin itseni katkeraksi pikkutytöksi. Mies oli sentään rakastanut äitiä - kuinka siirappiselta se kuulostaakaan - ja menettänyt hänet. Aivan kuin minä mummin.
- Haluaisitko sinä äitisi valokuvat? mies kysyi. Mahdanko haluta? Kuvia hänen elämästään. Varmaan viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Kuvia äidistä ja miehestä. Sanoin haluavani ja mies lupasi, että voimme hakea ne ennen kuin hän vie minut kotiin. Mitään perintöä en saisikaan, en vielä, kun aviomies oli elossa.

- Sinä sitten pärjäät hyvin? mies kysyi, tarkoitti varmaan miten selviän menetyksestäni. En minä osannut surra ihmistä, joka ei ollut osa elämääni.
- Jep, sanoin typerästi.
Syötyämme, odotettuani autossa miehen kuvienhakua ja tutkittuani hänen antamaansa äidin korurasiaa, olimme kotipihassani. Mies sanoi vielä, että auttaa jos ikinä apua tarvitsen. Missä asiassa hyvänsä. Kyllä hän sen olikin velkaa, totta vie oli.
Kiitin ruoasta, nappasin albumipinon takapenkiltä ja heilautin kättäni hyvästiksi. Vielä ulko-ovelta saatoin nähdä äidin hiukset hulmuamassa miehen auton avoimesta ikkunasta, tuntea rinnassani surun, kun äiti ei käänny edes vilkuttamaan, puhumattakaan anteeksipyytävästä ilmeestä.
Katsoin perään kunnes keltaiset ajovalot katosivat kulman taa.