Tämä on tarina keijusta, ja siitä, kuinka keiju tahtoi auttaa pientä tyttöä jatkamaan elämäänsä ilman kyyneleitä. Ehkä tätä voisi luulla saduksi, mutta ei tämä sitä ole. Eikä tämä edes ala …olipa kerran.
Pieni punatukkainen keiju kampasi punaista pörrötukkaansa peilaten itseään samalla järven jäästä. Seuraavaksi hän piirsi itselleen löytämällään hiilen palalla itselleen silmät, ja valkoisesta keijupuvustaan huolimatta hän tunsi olonsa erilaiseksi kuin monet sisarensa. Pienestä saakka punatukkainen keiju oli tahtonut olla erilainen kuin muut, ja onnistunutkin siinä. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin onnistunut tuottamaan vanhemmilleen harmaita haituvia koska oli aina seikkaillut liian myöhään metsässä. Eniten järkyttyneitä vanhemmat olivat olleet siitä koska keiju ja hänen parhaat ystävänsä kävivät mielellään ihmisten, noiden omituisten otusten, kodeissa ja ihastelivat tyttölapsien huoneita, vaatteita ja ehostusta. Voi kunpa joskus voisin itsekin olla tuollainen, keiju toivoi.
Keiju kuitenkin tiesi sisimmässään vanhempiensa tarkoittavan ainoastaan hyvää. Ihmisten koteihin olisi oikeastaan lupa mennä vasta kun olisi suorittanut keijukoulunsa loppuun, ja olisi lupa mennä ihmislapsien uniin, huoneisiin, ajatuksiin, lohduttamaan heitä ja auttamaan heitä jaksamaan eteenpäin kun lapsella olisi jotain surullista mielensä päällä. Ja aina kun keiju tulisi vanhemmaksi, myös lohdutettavat kasvaisivat. Pieni keiju oli monta kertaa kuullut vanhempiensa puhuvan hiljaa keskenään siitä, kuinka toisinaan oli vaikeaa lohduttaa aikuisia ihmisiä.
Aika kului, ja tuntui ettei kevät tulisi koskaan. Puiden oksat muodostivat kauniita polkuja, kun niiden yllä oli lunta, ja oli mukavaa liidellä niiden välistä. Mutta tiedäthän sinäkin, että keijut sopivat parhaiten kevääseen ja kesään. Kevään koittaessa keijutytön koulu loppui, ja hän oli kovin kovin onnellinen siitä. Pidettiin suuret juhlat joihin osallistuivat koko suku, ja kaikki pienen keijun ystävät. Nyt mikään ei voisi estää häntä suuren unelmansa edellä: hän halusi auttaa jotakuta pientä tyttöä tai poikaa, poistaa hänen pelkonsa tai surunsa.
Kuitenkin meni hieman aikaa että keijuneuvosto löysi hänelle sopivan lapsen. Eräänä hämäränä iltana keiju liiteli laitakaupunkiin, ja sujahti auki olevasta ikkunasta sisään vaaleanpunaiseen makuuhuoneeseen. Hän näki heti että sängyssä makasi pieni punatukkainen tyttö joka oli itkenyt kovin kovin paljon. Tyynyliina oli märkä ja vaikka pieni tyttö nukkuikin, silti kyyneleitä valui hänen poskilleen.
Ottaakseen tarkemmin selvää tytön ajatuksista, hän sukelsi korvasta sisään, ja liiteli tytön pään sisällä. Kyynelten syy selvisi hetkessä: hänen äitinsä oli kuollut vain muutama päivä sitten. Vaikka keijukoulu oli opettanut keijun olemaan vahva surua kohdatessaan, keiju itsekin tirautti muutaman kyyneleen lapsen pään sisään. Sitten hän terästäytyi, ja alkoi rauhoitella, ja piirtää kauniita kuvia tytön uniin. Kyyneleet poskilla loppuivat, ja painajaisten tilalle keiju tajusi luoneensa kauniita kesäunia, joissa oli järviä ja hiekkarantoja. Juuri ennen kuin aamu sarasti, keiju luikahti ikkunasta ulos, ja oli tyytyväinen ensimmäiseen yöhönsä.
Mutta paljon oli vielä edessä - tyttö itki päivät, illat, aamut ja myöhään yöhön. Mutta keiju oli tytön luona usein, usein päivisinkin hän vilahti tytön näköpiirissä jotta tyttö saisi jotain muuta ajateltavaa. Se ei silti kovin pitkälle kantanut, ja keiju alkoi olla hädissään. Hän oli tehnyt töitä jo kauan, eikä ollut pystynyt auttamaan tyttöä juuri lainkaan. Hän päätti tehdä rohkean siirron, ja eräänä iltana kun tyttö kirjoitti päiväkirjaansa äidin ikävästään, hän tuli sisään ja istahti pienen tytön silmien eteen. Tyttö hätkähti ja katsoi keijua ihmeissään.
- Älä pelkää, en tee mitään pahaa, usko. Keiju sanoi, ja jatkoi sitten. - Olen lohduttanut sinua unissasi, ja ajattelin että tahtoisit nähdä minut silloinkin kun olet hereillä. Tytön huulille hiipi pienen pieni hymy. -Oletko sinä keiju? Hirmuisen kaunis olet ainakin! Katso, olen piirtänyt monta kuvaa keijuista! Tyttö kertoi ja kaivoi piirustuksia laatikostaan. Ne olivat aivan keijun ja hänen ystäviensä näköisiä ja hän nyökytteli kun katsoi niitä. - Kyllä olen keiju, olen sellainen iloinen keiju. Ajattelin ettet olisi niin surullinen jos voisimme korjata yhdessä jotain, mikä sinussa on rikki. Minulla on keijuliimaa, se toimii, mutta vain jos haluat sen toimivan. Tyttö katsoi keijua epäillen ja kuiskasi - Tahdon sen toimivan, mutta kyllä minä äitiäni kaipaan silti. Keiju silitti tytön sormea ja sanoi. -Ikävää ei voi mikään viedä pois, mutta kivun voi. Ikävän kanssa voi elää, ja siihen tämä liima toimii.
Seuraavana yönä pieni keiju lensi pienen tytön korvasta sisään ja paikkasi tämän rikkinäisen sielun keijuliimalla. Aika kului, ja keiju kävi joka yö tytön unissa. Pikkuhiljaa painajaiset menivät pois pois kauemmas, ja päivisin tytön kasvoilla näkyi hymy. Vaikka eräänä iltana pieni keijukainen kertoikin tytölle ettei hänen tarvitsisi enää hätistellä painajaisia tai kyyneleitä, niin he kumpikin tiesivät saaneensa ikuisen ystävän.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
